Ulkona tuiskusi. Pohjoisesta puhaltava viima pureutui syvälle luihin ja ytimiin asti, kohmettaen koko kehon niin, että liikkuminen alkoi jo tuntua hankalalta. Sen vuoksi minusta tuntui vielä tavallistakin helpottavammalta, kun sain pujahtaa sisään lämpimään pihattoon ja asettautua mukavasti makuuhallin pehmeille oljille istumaan. Helga, Inka, Nata ja Eemil istuivat kanssani pyöreässä ringissä tammojen puolen pihatossa, jossa myös sopivasti äänimaljahoitoon osallistuvat Ruska, Louna ja Enni nuokkuivat heiniään tyytyväisesti mutustellen. Luonnonlapsi Elli leikki vielä tapansa mukaan ulkona, eikä sitä lumituisku juuri haitannut. Geraltkin kyhjötti ulkona pihaton nurkalla, takapuoli tuulta päin käännettynä, suojaten siten itseään pahimmalta viimalta.
Oli ihanaa käpertyä makuuhalliin tuotujen vilttien uumeniin ja seurata Helgan valmistautumista hevosten äänimaljahoitoon. Hän oli tuonut mukanaan kolme erilaista, metallista maljaa soittokapuloineen, ja aloitti esittelemällä äänimaljahoidon vaikutusmekanismia ja perusteita. Hän kertoi äänimaljojen värähtelyn rentouttavan ja hoitavan sekä kehoa, että mieltä – se kuulemma muun muassa tasapainotti hermostoa, lievitti stressiä, aktivoi verenkiertoa ja vapautti kehon kipu- ja jännitystiloja. Vaikka hoidon kohteena olivatkin tänään hevoset, myös me omistajat ja vuokraajat saisimme siitä osamme. Minä olin aina ollut suhteellisen helposti kiinnostuvaa sorttia, etenkin, mikäli kyseessä oli jotakin selittämätöntä tai kiistanalaista. Helgan asiantunteva pohjustus tekikin minuun vaikutuksen, ja äänimaljahoito alkoi muodostua mielessäni varsin uskottavaksi menetelmäksi. Minua kuitenkin hieman jännitti, kun Helga kehotti meitä tarkkailemaan hevosen lisäksi myös omia tuntemuksiamme. En ollut koskaan ollut kovin hyvä mindfulness- tai tietoisen rentoutumisen harjoituksissa, ja jostain syystä minulla oli samankaltainen mielikuva myös äänimaljahoidosta.
- Millaisia havaintoja olette tehneet hevosistanne viime päivinä? Millaisella tuulella ne ovat olleet? Millaisia ne ovat olleet liikuttaessa tai ratsastaessa? Rentoja, jäykkiä, vinoja? Helga haastatteli kutakin osallistujaa erikseen.
- Entä mitä teille itsellenne kuuluu? Onko olo tasapainoinen ja huoleton, vai onko viime aikoina ollut stressiä tai jotakin fyysistä kremppaa?
Tuntui suorastaan hämmentävältä pysähtyä tällaisten asioiden äärelle, joiden antoi kiireisessä arjessa sujahtaa ohi ehkä liiankin usein. Minusta tuntui, etten osannut vastata.
- Ruska on ollut aika tasaisen rauhallinen, en oikein osaa sanoa siitä mitään erityistä. Ratsastaessa se on joskus alkuun vähän hidas ja jäykkä, ennen kuin se vertyy, minä kerroin ujosti vuorollani.
- Mun kulunut syksy, hmm… Ehkä vähän kiireistä, lukio on vaatinut jonkun verran totuttelua, mutta ei mitään suurempaa, lisäsin.
Helga aloitti äänimaljahoidon kyykkien makuuhallin reunalla, jolloin hevoset saivat totutella maljojen sointiin omaan tahtiinsa. Helga käytti sanojensa mukaan jonkinlaista yleismaljaa, jonka reunaa hän kumautteli rauhalliseen tahtiin pehmustetulla soittokapulalla. Enni kiinnostui äänimaljojen soinnista ensimmäisenä ja jätti muiden tammojen valtaaman heinäkasan taakseen. Pieni tamma pyörähteli ihmeissään Helgan ympärillä, mutta rauhoittui pian vastaanottamaan hoitoa kehonsa eri osiin. Minusta oli ihailtavaa, kuinka taitavasti Helga osasi ja malttoi kuunnella hevosten toiveita äänimaljahoidon suhteen. Minua esimerkiksi olisi valtavasti houkuttanut hakea äänimaljojen läheisyyteen myös Elli, joka ei ollut tullut vielä sisälle makuuhalliin ollenkaan. Se oli jäänyt ulos nuokkumaan ja kuuntelemaan sointia kauempaa, ja Helga antoi tammalle vapauden tehdä niin.
Ensimmäinen äänimalja oli tuntunut neutraalin miellyttävältä, muttei kuitenkaan vielä herättänyt sen suurempia tuntemuksia minussa tai Ruskassakaan. Minua itseasiassa alkoikin hieman huolettaa, jos minä tai Ruska emme osaisikaan antautua äänimaljahoidon vietäväksi, tai se ei meillä yksinkertaisesti toimisi. Minä silittelin Ruskaa sen rouskuttaessa heiniään ja yritin sulkea välillä silmiäni, jos makuuhallissa leijaileva pehmeä värähtely nappaisi minutkin mukaansa ja veisi samaan seesteiseen maailmaan, johon kaikki muut olivat tuntuneet jo päässeen. Tunnustelin Ruskan pehmoista turkkia sormieni välissä ja yritin antaa sen lämpimän hehkun siirtyä vapaasti kämmeneni kautta syvälle sisimpääni. Kuvittelin ääniaaltojen sykkivän meissä yhtenäiseen tahtiin. Jokainen värähdys rohkaisi kehoa pikkuhiljaa rentoutumaan, sulattaen sitä sisältä päin, solu solulta.
Ruskan rauhoittava olemus kuitenkin katosi juuri sillä ratkaisevalla hetkellä kauemmas. Raottaessani silmiäni, näin tamman pörröisen takapuolen, joka löntysteli lähemmäs Helgaa. Minä jäin istumaan heinäkasan vierelle, johon Ennikin oli palannut rentoutumaan, saatuaan mielestään jo tarpeeksi äänimaljahoitoa. Ruska asettui seisomaan sivuttain Helgan eteen, ja alkoi lepuuttaa saman puolen takajalkaansa. Sen pää vaipui alaspäin, alahuuli alkoi lerputtaa ja korvat lupsahtivat rentoina ja painavina molemmille sivuille. Ruskakin näytti löytäneen tästä maadoittavasta, matalataajuisesta maljasta rauhan.
Minun olisi tehnyt mieli mennä Ruskan vierelle ja painaa poskeni sen lämpöistä kylkeä vasten. Se oli tuntunut tähänkin asti minulle ainoalta toimivalta keinolta rentoutua, eivätkä äänimaljat kovasta yrityksestäni huolimatta näyttäneet tekevän tähän poikkeusta. Olin jopa hieman turhautunut, sillä koin epäonnistuneeni äänimaljahoidossa. En kuitenkaan uskaltanut liikkua heinäkasalta mihinkään, sillä en halunnut häiritä kenenkään muun kokemusta, etenkään Ruskan, joka nyt niin onnellisen oloisena pyysi Helgalta yhä lisää hoitoa erityisesti jalkoihinsa. Minä välttelin muiden katseita, jotta kukaan ei huomaisi, etten ollut saavuttanut sitä kovasti tavoiteltua Zen-tilaa, vaan pikemminkin pääni yläpuolella kellui harmaa sadepilvi, joka varjosti niin minut, kuin tuhannet päässä vilistävät ajatuksenikin.
Seuraava malja sai minut kuitenkin pysähtymään. Sen ääni oli taajuudeltaan paljon edellistä korkeampi, jollain tavalla jopa hieman epämiellyttävä, sillä se keskitti kaiken huomion itseensä. Yksi kerrallaan, jopa minun itseäni soimaavat ajatukseni alkoivat putoilla pois, sillä en yksinkertaisesti pystynyt sulkemaan maljan heleää sointia mielestäni. Pian en ollut enää edes erottaa, olivatko sen aaltoilevat soinnut peräisin Helgan rytmisistä, pehmeistä iskuista maljan reunaan, vai olivatko ne vain jatkuvaa kaikua pääni sisällä. Ruskaa ei tämä malja enää kiehtonut, joten se palasi heinäkasalle ja ravisteli tyytyväisenä rentoutuneita lihaksiaan. Ensin tamma nuuhki ja hamuili heinänkorsia huulillaan, muttei kuitenkaan sitten alkanut syömään. Minä katselin sitä, jolloin sekin loi minuun yhtä lempeän silmäyksen. Se otti muutaman askeleen ja laski päänsä aivan minun viereeni niin, että saatoin taas koskettaa sen leveää otsaa. Siinä tilanteessa mieleeni tullut, intuitiivinen ajatukseni tuntui jopa itsestänikin hieman kahjolta, mutta aivan kuin Ruska olisi tullut auttamaan minua. Kuin se olisi kertonut itse jo saaneensa tarvitsemansa, ja nyt olisi minun vuoroni. Yhtäkkiä mieleni täyttyikin tyhjyydellä, jos äänimaljan tasaisesti soivaa säveltä ja Ruskan lämmintä hengitystä polvillani ei laskettu. Se oli uskomaton tunne, jota en muistanut kokeneeni koskaan aiemmin.
Mieleeni yritti salakavalasti hiippailla ajatus siitä, että minähän osasin sittenkin. Ajatus yritti muuntaa äänimaljahoidosta suorituksen, joka kertoi joko menestyksestä tai epäonnistumisesta, mutta vei myös itse hoidolta koko sen tarkoituksen – rentoutumisen. Tämä, kuten moni muukin asia tosin avautui minulle vasta loppukeskustelun aikana, jolloin Helga kertoi omia havaintojaan hevosista, mutta myös sanoitti ihmisissä ilmenneitä tuntemuksia.
- Näin karkeasti, ylemmät taajuudet ja korkeammat äänet hoitavat hermostoa ja mieltä, kun taas alemmat taajuudet maadoittavat ja hoitavat kehoa, sekä rentouttavat lihaksistoa, Helga selitti. Tästä saatoin päätellä, että minä olin tarvinnut korkean taajuuden rauhoittamaan mieleni, kun taas Ruska oli nauttinut enemmän fyysisesti helpottavasta hoidosta.
- Kun kyseessä on vanhempi hevonen, ei keho varmastikaan ole enää yhtä kevyt ja vetreä, ja niveletkin ovat ehkä jo nähneet parhaat päivänsä. Ruskan käyttäytyminen tässä hoidossa olikin siis aika odotettua, mutta uskon ja toivon, että se sai siitä myös helpotusta, Helga sanoi.
- Meidän mummukinhan voisi sitten hyötyä tästä touhusta! Äiti ainakin on joskus sanonut, ettei sekään vaihdevuosien jälkeen ole ollut juuri muuta kuin kärttyinen ja kankea, Nata pohti vilpittömällä äänellään, saaden muut nauramaan.
Olin oppinut kuluneesta päivästä aivan valtavasti. Tiesin nyt, että voisin hoitaa Ruskaa yhä paremmin esimerkiksi kylmäämällä sen jalkoja ratsastuksen jälkeen tai seuraamalla, oliko niihin kertynyt nestettä. Heräsin lisäksi pohtimaan, kuinka vaikeaa pysähtyminen ja rentoutuminen minulle oli, sekä kuinka heikko minä oikeastaan olinkaan hallitsemaan mieleni sisäisiä käänteitä, vaikka ulospäin olinkin aina niin rauhallinen ja tyyni. Äänimaljahoidon viime metreillä kokemani tyhjyys ja läsnäolo oli myöskin elämässäni aivan liian harvinaista. Olin kuvitellut kokevani sitä useinkin tunturissa vaeltaessani, mutta oikeastaan pääni oli silloinkin aina täynnä ajatuksia, haaveita, tavoitteita ja tekemättömiä koulutehtäviä. Viimeisenä, muttei missään nimessä vähäisimpänä huomionani, hevosten, erityisesti Ruskan viisaus yllätti minut jälleen. Se näki minusta surun ja pettymyksen, jonka ainakin luulin onnistuneeni kaikilta muilta piilottamaan. Se auttoi minua, vaikka en uskaltanut edes pyytää apua, saati että olisin tiennyt, kuinka noista tunteista puhua ääneen. Onneksi Ruskalle ääntä tai sanoja ei edes tarvittu.
