♡ Lounan seikkailut

Aika kultaa muistot, joten nyt on hyvä istua hetkeksi alas ja muistella mennyttä kesää.

Jos olisin kirjoittanut tätä päivääkään aiemmin, olisin vuodattanut kaiken menetetyistä hermon riekaleistani lähtien, sillä voi pojat - onpahan ollut melkoinen kesä. Se oli kesä, mutta ei kesäloma. Lomaa se ei nimittäin ollut nähnytkään.

Kesäkuun toisena päivänä Louna varsoi laitumelle isohkon, läsipäisen orivarsan. Kaikki sujui kuin oppikirjassa, eikä varsan tai emän terveyden kanssa ollut ikinä mitään ongelmia. "Hupsis" ihastutti ja vihastutti. Olihan se kaunis katsella, mutta komentaa sitä ei  voinut sillä Hupsis ei kumartanut kenellekään. Se oli syntynyt kruunu päässään, eikä ollut aikeissa luopua siitä.

Nopeasti Hupsiksen saavuttua tein päätöksen sen laittamisesta myyntiin. Minä en sen kanssa tulisi pärjäämään ja varsa ansaitsisi päästä osaaviin käsiin. Virallinen myynti-ilmoitus ei ehtinyt edes nähdä päivänvaloa, kun sain jo soiton puskaradion kautta Sanni Jokela nimiseltä naiselta. Hän oli seurannut Lounan matkaa Instagramissa melkein vuoden päivät ja oli halukas ostamaan Lounan varsan. Varoittelin kyllä nappisilmien takana lymyävästä demonista, mutta Sanni osti sen silti.

Louna oli koko kesän lomalla. Kävin kyllä hoitamassa sitä ja Hupsista, mutta en löytänyt energiaa lähteä sillä ratsastamaan. Enkä tiedä miten se olisi Hupsiksen kanssa edes onnistunut, sillä sillä oli missiona sabotoida kaikki ihmisten kanssakäymiset emänsä kanssa. Muistan ikuisesti kuinka Hupsis oli hypännyt kengittäjän niskaan Lounan ollessa kengitettävänä. Ja kuinka se  tarrasi nököhampaillaan käsivarrestani kiinni aina kun pujotin Lounan päähän riimua. Yleensä emät olivat ylisuojelevaisia varsoistaan, mutta kyllä tässä kohtaa tilanne oli päinvastainen.

Hupsis matkasi etelään vieroituksen jälkeen elokuun loppupuolella ja kaikista aiheuttamistaan harmaista hiuksista sekä mustelmista huolimatta kyllähän siinä kyynel vierähti poskelle. Olihan Hupsis kuitenkin ensimmäinen kasvattamani hevonen (ja ehkä myös viimeinen).

Lounan kanssa olisi nyt tarkoitus palailla hiljalleen taas liikkumisen pariin ja toiveissa olisi saada kunto kohoamaan siihen pisteeseen, että voisimme käydä pidemmällä vaelluksella vielä ennen lumien tuloa.

Jotenkin se iski Hupsiksen lähdettyä. 

Olin aiemmin ollut niin varma päätöksestäni, että olin jopa kirjoittanut puhelimeni muistiinpanoihin listan kaikista huonoista puolista ja kirjoittanut listan alkuun isoin kirjaimin "MIKÄLI VIELÄ JOSKUS SAISIN JÄRJETTÖMÄN IDEAN LÄHTEÄ ASTUTTAMAAN LOUNAA... : ". Lista oli pitkä ja kiivas. Huutomerkkejä tai kiukkuhymiöitä ei oltu säästelty.

Silti, ajatus ei kuitenkaan enää tuntunut ollenkaan niin mahdottomalta kuin aiemmin. Tässä oli ehkä kyse samasta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta joita ihmiset kokivat vauvan tulon jälkeen. Kaikki oli silloin kurjaa ja elämä ylitsepääsemättömän raskasta. Kumma kyllä, yhdeksän kuukauden jälkeen sitä pideltiin taas uutta vastasyntynyttä sylissä ja aika oli kullannut muistot läpi yön huutavasta pierupetteristä.

Mitä siis jos tällä kertaa tekisin asiat kunnolla ja oikein, heti alusta pitäen?

Valitsisin isäksi miellyttävän yksilön sekä tasaisen rodun. Kuuntelisin asiantuntijoita (eli fb-hepparyhmien "asiantuntijoita"), punnitsisin vaihtoehtoja ja vasta kun päätös tuntuisi paremmalta kuin hyvältä, löisin sen lukkoon.

En ollut aikeissa alkaa hevoskasvattajaksi, mutta olin niin naiivi ja itsekäs, että halusin Lounasta jäävän jotain konkreettista luokseni kun siitä joku päivä aika jättäisi (Hupsis oli pois laskuista, siitä ei hyvää seuraisi). Se päivä ei todennäköisesti tulisi olemaan vielä ainakaan viiteentoista seuraavaan vuoteen, mutta pieni pessimisti pihisi takaraivossani - mistä minä sen tietäisin. Ja koska kenen tahansa aika tällä maapallolla voisi päättyä minä hetkenä hyvänsä, oli varsahaaveet laitettava aluilleen niin pian kuin suinkin mahdollista.

Vertailin eri hevosrotuja. Aina kun olin löytävinäni lempeän ja tasaisen rodun, tuli joku fb-ryhmän tantoista kommentoimaan aloitukseeni rodun olevan liian hento, liian iso, liian pieni tai liian vaikea. Arabialaisesta täysiverisestä olisin voinut ottaa koveran pään periytettäväksi, mutta muuten se oli liian tulinen ja herkkä - sen ymmärsin itsekin. Suomenhevoset olisivat ikuisessa pannassa. Eestinhevonen voisi olla hyvä, mutta oreja ei juurikaan ollut Suomessa.

Yön pikkutunneilla päätös oli kuitenkin tehty ja enemmistö fb-tantoista sen hyväksyi.

Seuraavaksi näpyttelinkin jo sähköpostiviestin orin omistajalle ja kysyin,  kuinka pian onnistuisi pakasteen lähettäminen tänne Enontekiöön.

Tuulinen spontaaniuteni ei tuntunut enää edes yllättävän minua ja sitä paitsi, ainahan varsan voisi myydä eteenpäin mikäli se ei olisi itselle sopiva.

Korea rouske kantautui pihaton puolelta, kun Eemil oli käynyt heittämässä sinne lisää päiväheiniä ja asetellut niitä sinne tänne. Louna oli löytänyt murkinapaikkansa aivan aidan juurelta ja ihastelinkin sen silmissä kasvavaa mahaa samalla kun asensin Aihkian edustalle jouluvaloja. Paksu talviturkki sai Lounan näyttämään vielä todellisuuttakin isommalta, vaikka isohan sen jo kuuluikin tässä vaiheessa olla. Enää muutama kuukausi.

Kun pihattotallin räystäät ja nurkalla nököttävä kuusi oli kieritetty kauttaaltaan jouluvaloihin, kopistelin nutustani siihen sataneet lumihiutaleet ja laskeuduin alas tikapuilta. Vietävä sentään, kuinka liukkaat ne olivatkaan; hurjiin -31c pakkaslukemiin tippunut sää oli kuorruttanut kaiken paksulla jääkerroksella! Huopikkaat metallia pitkin liukuen mötkähdin maahan ennen kuin ehdin edes kissaa sanomaan.

Onnekseni Eemil parahti paikalle nopeasti kumahduksen kuultuaan ja hän auttoi minut ylös. Siinäpä vasta oli höyli nuorimies! Vaikka minähän en tallitöistä vastannut muutamaa satunnaista iltatallia lukuunottamatta, niin Aile oli ainakin kehunut vuolaasti kuinka upeaa oli kun Aihkiassa oli joku hoitamassa raavaat hommat. Näillä leveysasteilla kun lunta tulla tuprutti ovista ja ikkunoista, niin oli sanomattakin selvää että esimerkiksi lumityöt veivät suunnattomasti aikaa muilta hommilta ja olihan se raskastakin koko ajan olla kolaamassa ajoväyliä. Ailen moottorikelkkakin oli sammahtanut viime viikolla, joten ratsastusreittejä ei oltu päästy ajamaan auki vielä. 

Toki umpihangessakin oli mukava ratsastaa. Silloin tällöin. Joka päiväisenä touhuna se alkoi käymään kunnon päälle.

Louna katseli pyllähtämistäni ensin silmät suurina, mutta lähti sitten maleksimaan tiehensä. Näytti siltä, kuin se olisi hävennyt tättähäärää omistajaansa.
"Louna äläpä karkaa mihinkään!" huikkasin, ja heiluttelin kädessäni tamman riimunnarua. Lounapa siitä innostuneena otti jalat totisesti alleen ja pienen pukin saattelemana pinkaisi aitauksensa vastakkaiseen päähän. Niin, totta, aivan. Sehän varmasti luuli, että ajoin sitä eteenpäin heiluttamalla narua ilmassa. Joo... Menenpä keittämään sumpit.

Hiljainen kahvinkeittimen nakutus oli ainut ääni, mitä varustehuoneesta kuului. Nostin odottaessani lattialle tipahtaneita toppahaalareita takaisin rekille, asettelin loimia siistimmin riviin ja painoin sitten puuta pienen pöydän äärelle. 
Taivaan hiljalleen tummentuessa välähtivät ajovalot huoneen ikkunaan ja nousin aivan muina Ullina tiirailemaan tarkemmin kuka oli saapunut. Autosta nousi Elsi, joka näytti kantavan pientä paperipussia mukanaan.

"Ihana nähdä Elsi, käy peremmälle - mitä sinulla on mukanasi? Näytä minulle! Toitko herkkuja? Mitä herkkuja?"
Välillä itseäkin jopa hävetti suulas suuni ja uteliaisuuteni.

Elsi hytkytti pussia ja en tiedä, olisiko minun pitänyt kuulla jotain paperipussin kahinan lomasta mutta mitään en kyllä erottanut. Hän halusi pitää hullua jännityksessä ja sanoi, että jättäisi pussin Olafin rehulaarin päälle ja siihen saisi koskea vasta äärimmäisessä nälässä. Voi, miten jännittävää!

Viheltelin muina miehinä ja olin mukamas tekemässä jotain tärkeää varustehuoneessa (en keksinyt muuta kuin täyttää tallin pyykkikonetta yksi pinteli kerrallaan) odottaen tilaisuuttani. Kun Elsi vihdoin tarttui Olafin riimuun ja poistui tallista, hyökkäsin salamana pussin kimppuun. Joulutortut silmissäni rapistelin pussin auki, tunsin jo luumumarmeladin täyteläisen maun suussani ja...

Pussi olikin täynnä kuivattua leipää hevosille.

Joulutortut katosivat savuna ilmaan mielestäni, vaikka mieleni tekikin ottaa yksi korppu ja nakerrella sitä ihan kiusaksi. Kyllä minua vedettiin taas höplästä!