|
|
Post by Helga Nikunlassi on Oct 14, 2020 13:58:58 GMT 2
  risteytystamma (nvh x ic) s. 29.04.2019
om. Helga Nikunlassi
|
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Oct 17, 2020 7:54:42 GMT 2
Päämäärä vai määränpää?
la 17.10.2020
"Olihan tässä talvirenkaat?"
Enontekiöön satoi tänään ensilumi. Tai oli oikeastaan satanut lunta koko päivän, mutta siitähän minä ja Aile emme tienneet mitään ennen paluutamme Aihkiaan. Olimme olleet koko päivän päivän poninhakureissullamme etelässä (kaikki napapiirin alapuolella oli mielestäni etelää) ja vasta Rovaniemen jälkeen alkoi tuulilasiin tipahdella isoja hiutaleita.
Hiutaleiden kasaantuessa hiljalleen pieniksi kinoksiksi tienvarsille, tunsin oloni suunnattoman onnelliseksi. Pieni pelko takaraivossa toki oli, joka kolkutteli aika ajoin muistuttaen, että kaikki voisi mennä myös todella pieleen. Tämä oli kerrassaan hullua. Se tuntui kuitenkin hyvältä juuri nyt. Hullun hyvältä. Hevosenomistaja, maistelin sanaa mielessäni.
Ailen kotipihassa parkkeerasimme arvokkaan lastimme ratsastuskentän viereen, vedimme kintaat käteen ja riensimme päästämään hevosen ulos. Veikeän näköinen hevonen, kuin kirjava vuonis, asteli takapuomin irrottua vauhdikkaasti alas ramppia ja katseli säikähtäneesti ympärilleen. Näin sieluni silmin sen kauhistelevan, että "nämä samperin akat teleporttasivat minut Siperiaan!!". Hän ilmoitti saapumisestaan kovaäänisesti hirnumalla, johon vastattiin raikuvassa kuorossa pihaton puolelta.
 Ailen oli lähdettävä tallihommiin, joten sain apukäsikseni innokkaan ja nuoren Saimin. Kohteliaisuussyistä annoin Saimille helpomman tehtävän, eli Lounan taluttamisen, sillä aikaa kun itse menin purkamaan Ailen auton takakontista Lounan tavaroita.
Lounalla ei ollut paljoa omaisuutta, mutta kaikki tärkeimmät olivat nyt kasassa. Edelliseltä omistajalta Pajupuron tallilta oli saatu mukaan karvasatula, loimia, harjat sekä riimu. Paluumatkalla Rovaniemellä olimme pysähtyneet Varusteponin liikkeessä ostamassa Lounalle kaksi hyvin tärkeää ja uupunutta varustetta: heijastinloimen ja suitset. Erilaisia suitsia oli liikkessä pitkät rivit, värejäkin oli varmaan kymmeniä ja jokainen erosi vähän edeltäjästään. Päädyin ostamaan koristeelliset tummanruskeat suitset, jossa oli aivan ihastuttavat tupsut otsapannassa!
Lopulta pääsin itsekin tutustumaan tarkemmin ensimmäiseen ihkaomaan hevoseeni. Saimin taluttelun jäljiltä Louna oli jo jokseenkin rauhoittunut ja kulki silmät puoliunessa rinnallani.
Tästä se alkaa. Meidän yhteinen matka. |
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Oct 19, 2020 18:49:54 GMT 2
Lapin loppumaton aarreaitta
ma 19.10.2020
Viikonloppuna satanut hento ensilumi oli osittain sulanut, osittain jo kulunut pois. Lumen alta paljastui luontoäidin jo taakse jättämä maaruska, paljaat lehtipuut ja ikivihreät varvut. Hiljaisuus oli väkevästi läsnä. Pysyvä ja maisemaa kirkastava lumipeite saapuisi varmasti pian ja se kestäisi taas pitkälle toukokuuhun saakka, joten nautin näistä syksyn viimeisistä punasävyistä vielä kun siihen oli mahdollisuus.
Vaihdoin farkut ratsastushousuihin koulukeskuksen ahtaassa vessassa. Kassissa oli myös eilen kokattua lihaperunasoselaatikkoa, olin ajatellut kaiken valmiiksi, jotta olisin valmis lähtemään hevoseni luo heti kun töistä rohkeaisi karata.
Oli rankkaa, mutta tietenkin palkitsevaa, toimia ehkäisevän lastensuojelutyön merkeissä vuodesta toiseen, nähdä mitä karvaampia kohtaloita ja haastavimpia elämäntilanteita, ohjata heitä oikean avun pariin ja etsiä lapsen elämää helpottavia tukitoimia. Tällaisen työn ja painavat työasiat halusi jättää työpaikalle työpäivän päätteeksi, vastapainona pitäisi olla harrastus, joka veisi ajatukset takuuvarmasti muualle.
Nyt minulle oli sellainen suotu. Kirjava lehmäni odotti minua päivästä toiseen luokseen kutsuen aina uusiin seikkailuihin.
Aihkian ulkokenttä oli märän näköinen, enkä tiennyt mitä järkevää olisin maneesissakaan tehnyt kun taitoni olivat niin perusteellisen kadoksissa (ai kamala, jos joku olisi tullut samaan aikaan maneesiin enkä edes muistanut kummaltako puolelta ratsukko tuli ohittaa), jolloin tein päätöksen lähteä käyskentelemään tallin lähistön metsäpoluille. Toki tiedostin riskin, että olin lähdössä ensimmäistä kertaa uudella, tuntemattomalla hevosella liikkeelle - mitä vain voisi sattua. Tyhmänrohkeana luotin kuitenkin myyjän sanoihin, "tätä luotettavampaa vaellusratsua et tule löytämään, eihän tämä ole mikään parkettien partaveitsi mutta se on vilpittömän varmajalkainen". Louna veisi minut hänen mukaansa vaikka harmaan kiven läpi.
Louna lähti ponnekkaasti liikkeelle ja tutki tarkkaavaisena ympäristöään. Olimme lähteneet matkaan ilman satulaa, sillä sää oli aivan liian lämmin karvasatulalle, siinähän ahteri tirisisi kuin joulukinkku konsanaan. Ensimmäinen kilometri meni hurjassa jännityksessä, tunsin valuvani vuorotellen oikealle ja vasemmalle, mutta hiljalleen tasapaino alkoi löytyä. Käynnissä. Ravia en rohjennut ottaa ollenkaan.
Tasaisella, puuttomalla aukealla Näkkälävaaran liepeillä kiristin ohjia käsissäni ja verestin muistojani. Onnistuisikohan pohkeenväistö vielä? Asetus vasemmalle, vasen pohje ja paino oikealle... Kankeasti, hitaasti ja nipin napin havaittavasti Louna laittoi jalkoja ristiin. Jaa, hieno tyttö, kehuin ja taputin suurieleisesti Lounaa kaulalle. Entä miten ratsastettiin peruutus?
Nojatessani taaksepäin osuin pitkän raippani kanssa vahingossa Lounaa polveen.
Samassa Louna pysähtyi ja halkoi etukaviollaan ilmaa.
Mitä? Miksi se noin teki?
Otin peruutuksesta uusintayrityksen, nojasin taaksepäin, otin tuntuman tiukemmalle ja tasapainon heittäessä hipaisin jälleen tamman jalkaan raipalla. Jalka nousi taas. Siis mitä! Leveä hymy otti kasvoistani ensin vallan, mutta nopeasti mieleni synkkeni. Oliko tämä opittu, harmiton hupitemppu vai yrittikö hän kertoa minulle jotain, voisiko olla niin että sen jalka oli kipeä? Tulin lopputulokseen, että oli parasta kipitellä pikaisesti takaisin tallille ja tarkistaa jalka perin pohjin.
Tämän päivän ansiosta ymmärsin tarvitsevani kiperästi opetusta ja päivitystä hevosmiestataitoihini, minun pitäisi ilmoittautua ratsastustunneille. Järjestiköhän Aile tunteja Aihkiassa? Lähettäisin hänelle viestin ja tiedustelisin asiaa illemmalla.
|
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Oct 24, 2020 8:14:05 GMT 2
Sokerikuorrutettu arki
la 24.10.2020
Pyyhin jauhoiset käteni essuun ja asetin uuninlämpöiset korvapuustit ja hilloviinerit isolle emaliastialle. Puolen päivän aikaan aloitettu leipomisurakka oli vihdoin valmis kun kello kilahti iltapäivän merkiksi. Vielä ehtisi ihmisten aikaan tallille.
Kolmenkymmenen minuutin ajomatkalla urhoollinen nelivetoni ehti juuri lämmetä bahamasaarten lämpöön, kunnes Aihkian pihalla piti astua kylmään todellisuuteen. Pieni pakkanen kipristeli sormiani lukitessani auton ovet. Enontekiö oli taas valkoinen, toivottavasti nyt pysyvästi.
Näin Ailen pihaton järvenpuoleisessa päässä talikko kädessään, mutta muuten tallilla oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Hän ei huomannut saapumistani, vaan jatkoi touhujaan astellessani tallirakennuksen sisään. Saimin lapinkoira juoksi pihalla kirsu lumista maata haistellen, joten Saimi oli luultavasti paikalla mutta tuskin kovin kaukana.
"No hei, Notte!" huhuilin upean väriselle issikkatammalle, joka oli makuuhallissa suolakiven kimpussa.
Istuin varustehuoneessa hyvän tovin. Olin asetellut pullat pöydälle, nostanut niiden kaveriksi repustani muutamat lasiset omenamehut ja sytyttänyt kivituikut palamaan. Ei sillä, että yrittäisin tehdä vaikutusta täällä. Tämä oli ystävällinen teko ystävällisille ihmisille, jotka olivat ottaneet minut, vanhan paluuharrastajan, mukaan sakkiinsa. Oloni oli Aihkiassa ollut vilpittömän tervetullut. Huoleni nuoruusvuosien kitkaisista talliseurueista oli ollut turha, sillä Aihkiassa kaikki pitivät yhtä.
Avoimeksi jättämäni oven takaa kuului rivakkaa askellusta. Kohensin ryhtiäni ja mietin kuumeisesti mikä olisi luontevin tapa istua tässä. Ei, en minä ketään odottanut. Nyt kun sattumalta tulit tänne, niin istuhan alas ja maista leipomiani pullia! Jalat elegantisti ristissä ja selkä suorana hymyilin varustehuoneeseen astuneelle Sarallle.
"Sara! Hei, mitä kuuluu, oliko Hjalli eskariopetuksessa tänään?" kysyin viitaten Saran kädessä roikkuneisiin pieniin islantilaissuitsiin. Ilahduin aidosti nähdessäni hänet. Ihmisten näkeminen loi minuun aina uutta energiaa, latauduin ihmisten seurassa. Ihmiset olivat kiinnostavia ja Sarasta huokui ihailtavan positiivinen energia.
Sara asetti suitset nimikoituun koukkuun roikkumaan. "Täytyy senkin alkaa pikkuhiljaa opettelemaan isojen poikien juttuja."
Nyökkäsin hymyillen, laskin hitaasti katseeni pulliin ja katsoin jälleen taas Saraan. Ihan tuommoinen pikku vinkki vaan, jos ei muuten huomannut panostustani.
"Ootko tuonut pullaa? Onko tänään jonkun synttärit?" Sara sanoi pysähdyttyään touhuissaan.
Samassa Aile käveli varustehuoneeseen. "Arvasin. En erehdy pullantuoksusta. Haistoin sen heinäkatoksille asti" hän kertoi napaten ensimmäisenä pullan suuhunsa.
Kenelläkään ei ollut kiire mihinkään, joten jaarittelimme niitä näitä kilistellen mehupulloja ja maistellessamme uunituoreita pullia. Saimi liittyi pian seuraamme palattuaan Olafin kanssa takaisin ratsastukselta, eikä hän aikaillut tarjoiluiden kanssa. Hänellä oli kuulemma sudennälkä, eikä mennyt aikaakaan kun lautasella oli jäljellä enää viimeinen suupala. Hyvältä maistui, hän ylisti, joka sai minut tuntemaan ylpeyttä kotivaimontaidoistani, jotka eivät koskaan olleet päässeet täyteen loistoonsa yksin viettämieni vuosien johdosta.
Pullataukomme jälkeen lähdin hakemaan Lounaa, joka vastahakoisesti luovutti ruokapaikkansa Ninnille nykiessäni sitä riimunnarusta kohti pihattorakennusta.
"Niin ja siitä viestistä, Louna on oppinut sen jalannostotempun edellisessä kodissaan. Suvi lähetti terveisiä, että kiva kuulla Lounan vielä muistavan sen!" Aile hihkaisi ohimennessään. "Saimi ja Sara jää vielä talliin, mutta mun osalta tämä päivä oli tässä. Aion laittaa ketarat kohti taivasta ja ottaa kunnon torkut ennen iltaohjelmia!"
Helpotus valahti lävisteni, ainakaan hevoseni ei siis ollut kipeä. Vilkuttelin Ailelle heipat ja asettelin karvasatulan Lounan selkään. Hitsi. Ymmärsin, että eihän tässä ollut edes jalustimia. Olisi ihan virkistävää keventääkin ravissa välillä, vatsalihaksethan tässä kipeytyisivät! Tai oikeastaan, tämähän kävisi treenistä. Voisin pian perua salijäsenyyteni ja kasvattaa tätipyykkilautaa ratsastaen. Huippuidea!
Maneesiin saapuessa olin kääntyä kannoiltani, kun näin Saran ratsastamassa Ailen omistamalla Fjellalla.
"Ei, ei ei, tule vaan! Kyllä tänne mahtuu" Sara sanoi vuonohevosen selästä.
"Mutta kun asia on niin, että..." aloitin, tunsin häpeän nousevan kasvoilleni ja tyypillisesti paras tapa peittää se nauraa päälle. "...en muista kummaltako puolelta ohitetaan!" päästin suustani ja hekottelin osaamattomuudelleni. "En oikeasti muista mitään sääntöjä tai ratsastusteitä, olisin vaan teidän tiellä."
"Minä vähät välitän siitä, teettekö piffejä tai paffeja, vai teettekö ylipäätään yhtään mitään. Tänne vaan! Ja ohitukset aina niin, että ratsukoiden vasemmat kädet kohtaavat" houkutteli Sara, joka sai Fjellan kulkemaan niin vaivattoman näköisesti allaan.
"Se on kieltämättä hyvä muistisääntö, kiitos! No, jos minä vähäksi aikaa tulen, lupaan kyllä väistää teitä kokeneempia" luovutin ja talutin Lounan keskemmälle maneesia. En ollut ujo ihminen, mutten tahtonut olla kenenkään tielläkään.
Ensimmäinen ravikierros oli vaikea. Eikä toinen, kolmas tai neljäskään tuntunut yhtään sen helpommalta. Ratsastajalla oli totisesti tasapaino-ongelmia (eikä hevosenkaan tasapainossa ollut kehumista), sillä olin luiskahtaa selästä joka toisella askeleella. Lopulta juoksimme maneesia ympäri niin, että roikuin puoliksi Lounan kyljellä, tiukasti harjasta kiinnipitäen.
Alkoi naurattaa. Nyt naurattikin jotenkin tavanomaista herkemmin.
"En pysy täällä, auta!" räkätin nauruni seasta. "Ota kiinni tästä!"
"Miten?" Sara alkoi hihitellä viattomasti seuratessaan tragikoomista näytelmäämme Lounan kanssa. Louna varmasti näytti onnelliselta paahtaessaan isoa ravia pitkin uraa, mutta minä en sopinut tähän villiponinäytelmään alkuunkaan.
"Ihan sama, mee vaikka tientukoks tohon eteen!" sain sanottua, vaikka en ollut päättänyt oliko tilanne mielestäni hulvaton vai kauhistuttava. "Hah haha, Sara, en saa tätä hidastamaan!"
Sara yritti tsempata minua pysymään selässä ja pian Sarakin alkoi hykerrellä niin, että joutui siirtämään Fjellan käyntiin. "Oikeesti en kestä, lopeta!"
Sain kammettua itseni takaisin satulaan ja pitkällä pidätteellä Louna siirtyi viimein käyntiin. Miten ikinä uskaltaisin laukata sillä, jos en pysynyt ravissakaan tasapainoisesti kyydissä? Olinko näin ruosteessa ratsastustaukoni jäljiltä? Onneksi Sara kuitenkin lohdutti, että ratsastus oli kuin polkupyörällä ajo. Kun sen kerran oppi, sen osasi aina. Vaikka joutuisi vähän virkistämään muistoja siinä matkalla.
"Me mentiin varmaan niin kovaa äsken, tai sitten mä nauroin niin paljon että verenkierto estyi mun aivoissa, sillä tuntuu että päässä vähän heittää nyt. Mun täytyy varmaan lopettaa tähän, jos oon vaikka tulossa kipeäksi niin ei parane jäädä tallille yhtään pidemmäksi aikaa muita tartuttamaan."
Sara piti toisella kädellä kypärästään kiinni ja olin näkevinäni hänen poskiensa heleästi punoittavan.
"En ole varma, mutta mustakin tuntuu, että mua vähän huippaa."
"Ehkä säkin oot tulossa kipeäksi."
Rauhallisten ja vähemmän tapahtumarikkaiden loppukäyntien aikana päivittelimme kummatkin vallitsevaa oloamme. Jaloissakin tuntui vähän lihasheikkoutta.
"Olikohan niissä omenamehuissa sittenkin promilleja?" Sara uteli hienovaraisesti.
Fjella ja Sara poistuivat samaan aikaan maneesista kanssamme. Harjailimme hevoset läpi hulvattomien ja täysin älyvapaiden kertomustemme siivittäminä ja keski-iän ongelmat olivat lirahtaa housuun taipuessani kaksinkerroin naurun voimasta. Nostaessani Lounan karvasatulan käsivarrelleni, muistutti Sara vielä varmistamaan omenamehupullot. Ai niin, ne.
Nauratti vielä enemmän, kun jouduin kaivamaan tyhjiä mehupulloja tallin roskiksesta. Tämän jos joku näkisi, niin olisi selittämistä. Kaikennäköistä moskaa oli pullataukommekin jälkeen roskiin heitetty. Ja yksi pulla! Kuka oli julmennut heittänyt rakkaudella leipomani pullan roskiin? Syyllinen oli löydyttävä, tilanne vaati mielestäni "salapoliisipartiota Nikunlassi & Blomqvistia" paikalle!
"Voi samperi. Sara!"
"Mitä?"
"Ne oli 4,5 promillea, ne ei ollut mehuja!"
"Tästä ei sitten ikinä kerrota Ailelle."
"Ei ikinä."
"Kunniasanalla."
"Kunniasanalla, hik."
"Luulen, ettei meidän edes tarvii kertoa. Se on varmaan itsekkin sammuneena siellä sängyssä, jonne se lähti nokosia ottamaan..." |
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Oct 28, 2020 18:04:58 GMT 2
Paluu ratsastustunneille
ke 28.10.2020
Ailen näkeminen aiheutti pientä hilpeyttä sisälläni. Inhimillinen kömmähdykseni K-Marketin juomahyllyllä oli viikonloppuna poikinut tallilaisille pienen nousuhiprakan, mutta olimme Saran kanssa sopineet pitävämme todellisen syyn tiukasti salassa. Koska Aile ei maininnut asiasta sanallakaan, päätin lakaista asian pois myös omaltatunnoltani.
Olin aiemmin alkuviikosta viestitellyt Ailen kanssa siitä, sopisiko minun osallistua Lounan kanssa silloin tällöin mukaan tallin ratsastustunneille. Keskiviikkoisin olisi hänen mukaansa oikein passeli ryhmä kaltaiselleni paluuharrastajalle, joten olin saapunut paikalle hyvissä ajoin ennen tunnin alkua. Tunnille osallistui lisäkseni kolme muuta ratsastajaa, joista kaksi harjaili hevosiaan kanssani pihattorakennuksen käytävällä. Kolmas tyytyi kohteliaasti varustamaan ratsunsa makuuhallin puolella vedoten tämän hetken turvaväleihin, eikä hän suostutteluyrityksistäni huolimatta halunnut tulla sieltä pois.
Louna olisi mielellään tehnyt tuttavuutta Ruskan ja Notten kanssa, eikä oikein malttanut seistä paikoillaan.
"Kannattaa komentaa sitä, Aile ei tykkää yhtään jos tuosta kuopimisesta jää jäljet lattiaan" toinen tuntilaisista neuvoi.
"Aivan totta, en ajatellutkaan asiaa!" hätkähdin, enkä ollenkaan ottanut nokkiini tästä vinkistä. Oikeastaan oli parempi, että minua muistuteltiin kaikesta, mitä olin päässyt unohtamaan viimeisen kymmenen vuoden aikana. Paljon oli vielä unohduksissa, mutta pikkuhiljaa alkoivat muistot palautumaan tämänkin täti-ihmisen mieleen.
Tunti pidettiin maneesissa, jonne päästiin puuskaista tuulta ja pistelevää lumisadetta pakoon. Alkukäyntien aikana Aile käveli viereeni uralle ja uteli hiljaisella äänellä, olinko miettinyt ihan oikean satulan ostamista Lounalle.
"En minä siitä tiedä, kun vähän tässä ajattelin, että tämähän käy treenistä aina kun pitää harjoitusravissa istua! Katselin tänään, että kyllähän nuo vatsalihakset alkavat varmasti pilkoittaa jo pian tätä tahtia!"
"Maastoiluun ja hömpöttelyyn tuo teidän karvasatula onkin ihan mainio. Kuitenkin jos haluat kehittyä, tai jopa osallistua jossain vaiheessa kisoihin, niin suosittelen ihan kunnon penkin ostamista. Voihan se olla vaikka rungoton, jos tykkää kaikista tuollaisista... noh, erikoisemmista varusteista" Aile sanoi viitaten varmasti myös Lounan hauskoihin, tupsullisiin suitsiin (jotka omasta mielestäni olivat kyllä maa-il-man hienoimmat). Niistä on luopuisi kuuna päivänä.
Nyökkäsin. "Lupaan miettiä asiaa, mutta pidän kyllä totisesti tästä satulasta, on kuulemma hirveän kätevä talvipakkasillakin!"
Aile huokaisi sarkastisesti, mutta väläytti perään myös vienon hymyn. "Varmasti hirveän kätevä myös kesähelteillä."
Yllätyksekseni ratsastusradan tiet, kuten täyskaarto ja lävistäjä, löytyivät muistini sopukoista nopeasti. Ratsastus ei toki näyttänyt yhtä soljuvalta ja harmoniselta kuin männävuosina, eikä tasaisesta peräänannosta ollut vielä tietoakaan. Pieniä pätkiä kerrallaan Louna kuitenkin kulki pyöreänä omista sähläilyistäni huolimatta. Ulko-ohjan tuki oli joskus vaikea muistaa keskittyessäni tehtäviin ja ylipäätään jäin helposti ratsastamaan pelkällä kädellä istunnan sijaan. Minulla oli kautta aikain ollut melkoisen kova käsi, joten kädellä ratsastamisesta oli opittava pois.
"Ja Lounalla irrota sitä vähän sieltä kuolaimesta, nyt se puree kiinni, kun se jää jäkittämään sun kättä vasten. Tee mieluummin kokoajan pienenpientä liikettä sisäkädellä, kuin että ottaisit aina kerralla enemmän ja isommin. Toi on viisas hevonen, se löytää kyllä keinot mennä helpoimman kautta jos sille annetaan mahdollisuus!"
Kun Louna saatiin pehmeämmäksi suusta, sen kanssa oli äärettömän mukava työskennellä. Eikä siellä harjoitusravissakaan ollut niin vaikea pysyä (viimeeksi surullisen kuuluisalla omenamehulla saattoi siis olla vaikutusta asiaan). Teimme temponmuutoksia ravissa, kulmissa kokosimme ravia pienemmäksi ja pitkällä sivulla annoimme ravin lähteä lentoon. Lounalle tehtävä sopi hyvin, se kokosi itseään helposti ja tilaisuuden tullen myös pidensi askeltaan painellen menemään isoa, tömistävää ravia, joka kumisi komeasti puolityhjässä maneesissa.
Tuntui tosi hyvältä ratsastaa taas oikeasti, kunnolla. Olin aina rakastanut sitä tunnetta, kun hevonen myötää niskastaan ja tunnen sen nostavan selkäänsä satulan alla. Vielä kun se tapahtui ikioman hevosen kanssa, niin sitä tunnetta ei voittanut mikään. Hymyilin koko lopputunnin kuin naantalin aurinko. Rakastin tätä lajia!
Ratsastimme lopuksi vielä temponmuutoksia laukassa pääty-ympyröillä. Lounalla oli Ailen sanoin iso ja voimakas laukka, se oikein kauhoi etukavioillaan laukatessa, josta Ailekin sitä kehui. Sellaisesta laukasta olisi itselläkin aikaa jopa enemmän kuin se kymmenen vuotta. Lounan laukka tuntui minusta hassulta, se ei oikeastaan tuntunut laukalta ollenkaan. Ehkä olin aiemmin tuttunut hyvin erilaiseen laukkaan. Luotin kuitenkin siihen, että Aile sanoi sen laukan olevan erittäin hyvä. Vasen kierros oli meille kuitenkin vaikeampi, Louna nosti monen monta väärää laukkaa ennen vasemman laukan nousua, ja silloinkin se eteni notkeasti kuin rautakanki. Asettua se ei tahtonut ollenkaan vasemmassa laukassa.
"Lounalle riittää tänään, että se vasen laukka edes nousi. Hyvää työtä noin vähän ratsastetulta nelivuotiaalta" kehui Aile ja kehoitti taputtamaan hionnutta Lounaa kiitokseksi.
Vielä kotimatkallakin olin yhtä hymyä.
|
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Oct 30, 2020 18:30:59 GMT 2
Olen jonossa, kun hevosten antiperspirantti keksitään
pe 30.10.2020
Se ei vaatinut kovinkaan paljoa, että Lounan sai ratsastettua hikeen. Eikä ihme tuolla mammuttikarvalla, jota Louna oli varmasti jo juhannuksesta saakka kasvatellutkin. Lämpötila oli kuitenkin vain pari astetta pakkasella ja rapakunnossa ollut Louna hengästyi jo muutamastakin reippaammasta ravikierroksesta. Yhtälössä kaikki oli siis kaikki tarvittavat tekijät hiestä läpimärän hevosen saavuttamiseen.
Napsautin Lounan riimustaan kiinni varustehuoneen eteen ja vaihdoin satulan villaiseen kuivatusloimeen. Minä kyllä muistin, että hevonen piti kuivata hiestä aina treenin jälkeen ja järkikin sanoi, että märkää hevosta ei sopinut laittaa takaisin ulos ennen sen kuivumista. Vilustuisi todennäköisesti, ajattelin, sillä niin vilustuivat ihmisetkin.
Villaloimi imi nopeasti kosteutta. Sen pinnalle alkoi pian kasaantua pikkiriikkisiä pisaroita, joten nostin toiveikkaana loimea hieman tamman päältä. Pettymys oli kuitenkin suuri: eihän tämä ollut vielä kuivunut juuri lainkaan. Karvat olivat vain kauniisti kihartuneet ihoa vasten!
Siinä vaiheessa pääni löi tyhjää. Märästä villaloimesta nyt ei olisi enää tähän hätään apua. Kuivattavaa kuitenkin vielä olisi. Mitä sitä keksisi?
Muistin unohtaneeni auton takapaksiin vanhan treenipyyhkeeni. Pyyhkeellähän tämä varmasti ratkaistaisiin!
Hinkkasin, hankasin, hinkutin, painelin. Hieroin, pyyhin, jynssäsin. Käsistäni alkoi loppua jo voimat. Eikä Louna näyttänyt yhtään sen kuivemmalta kuin puoli tuntiakaan sitten.
"Kuuraatko sie sitä kilpailukuntoon vai?" kaikui Saimin ääni makuuhallin puolelta. Saimi oli saapunut iltatallin tekoon ja oli nyt jakamassa kivennäisiä hevosille. "Annatko Lounalle kivennäiset sitten ite kun oot valmis?"
Huokaisin väsyneenä. "Saimi kiltti, kerro mulle, miten hevosen saa nopeiten kuivaksi?"
Saimin ei edes tarvinnut tulla lähemmäs tilannetta tutkimaan. Hän totesi kylmän viileästi, että joillain hevosilla oli niin paksu talvikarva, että kuivatukseen meni useampi tunti. Ja tietenkin juuri minun hevoseni oli sellainen.
Vaikka kuinka rakastinkin hevostani ja tätä harrastusta, ei minullakaan olisi niin montaa tuntia päivässä aikaa tälle aherrukselle. Lounan klippaaminenkaan ei tosin ollut vaihtoehto, sillä se sai parhaimman aseen talven pakkasia vastaan omasta, paksusta talvikarvastaan. Täällä ei kukaan muukaan ollut nakupelle, joten tuskin yhtä hevostakaan lähdettäisiin edes loimittamaan. Tämä oli pelin henki pihattoelämässä.
"Onks teillä enempää kuivatusloimia kun toi tossa kaiteella?"
Huokaisin taas. Mistä olisin tiennyt, että niitäkin pitäisi olla useampi.
"Mun luvalla voit käyttää vaikka Ruskan fleeceloimea, et saat ton karvahirviön joskus kuivaksi. Jätä se vaan sit tohon niin mä pesen sen kun ehin" Saimi ohjeisti.
"Kiitos Saimi!" huikkasin kiitokseni makuuhallista jo poistuneelle Saimille.
Olihan tämä noloa. Aile saisi varmaan sätkyn jos näkisi oman hevosensa loimen Lounan päällä. Enkä haluaisi Saiminkaan joutuvan tästä ongelmiin. Niin, en mainitsisi häntä kyllä sanallakaan, loimen lainaus oli minun ideani!
Lounan kuivattelu vei vielä reilusti toista tuntia. Sinä aikana pesin Lounan suitset, harjasin satulan irtokarvoista niin tarkasti, ettei sitä erottaisi kukaan tuliterästä satulasta. Järjestelin myös Lounan tavarat (moneen kertaan eri järjestykseen, sillä viidessä Lounan omistamassa tavarassa ei juuri ollut järjesteltävää). Tylsyyksissäni lakaisin myös tallin käytävän ja rapsuttelin kuivuneita ruokakerääntymiä seinistä. Lopun aikaa istuin Lounan vieressä betonilattialla äänikirjaa kuunnellen.
Juuri ennen iltakymmentä Aile saapui talliin ja ihmetteli kovasti, mitä tein vielä tallissa tähän aikaan, olinhan kuitenkin saapunut tallille jo useita tunteja sitten. Selitin hänelle lähes hermoromahduksen partaalla kuinka olin viimeiset pari tuntia kuivatellut Lounaa, eikä se vieläkään ollut mielestäni tarpeeksi kuiva, ja kerroin, kuinka olin hätäpäissäni lainannut hänen hevosensa Ruskan fleeceloimea kuivatukseen kun oma loimi oli jo märkä, ja kuinka olin yrittänyt saada aikaani kulumaan odotellessani Lounan kuivumista, ja kuinka en ollut osannut aavistaa kuivumisen vievän näin tuhottomasti aikaa. Puhua papatin suu vaahdossa ja Aile kuunteli hiljaa.
Kun vihdoin lopetin syvästi huokaisten ja lähes kyyneliä pidätellen kaikesta väsymyksestä, sanoi Aile: "Tottakai sie voit pistää sen loimi päällä ulos jos se on vähän hikinen, kyllähän minä, Sara tai Saimi otetaan se myöhemmin pois, kun Louna on vähän kuivunut."
Mitä? Oikeastiko...?
Tekisivätkö tallityöntekijät sen todella, vaikka kenelläkään muulla hevosella en ollut nähnyt täällä koskaan loimea ulkona?
Kaikki ahdistukseni iskeytyi sisuksistani ulos ja pyyhin silmäkulmasta pyrkineitä kyyneliä lapasiini. Olin helpottunut, niin sanoinkuvaamattoman helpottunut, että minun ei enää ikinä tarvitsisi käydä läpi tätä tuskastumisen suota, jota kuivattamiseksikin kutsutaan. Olin jo heittää hanskat tiskiin koko homman kanssa, siis hevosen omistamisen kanssa, sillä tallipäivän loppumattomalta tuntunut pituus oli tänään iskenyt todella vasten kasvoja. Huh, tämä ei siis aina olisi näin työlästä.
"Kiitos, kiitos oikeasti niin paljon!" iloitsin ja halasin hämmentynyttä Ailea. "Pelastit mun päivän! Ei kun oikeastaan koko vuoden! Muistan varmasti tämän sitten jouluna!"
|
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Nov 6, 2020 17:55:50 GMT 2
Kuningatarpuoliso pe 6.11.2020
Laskin kuulokkeet pöydälle. Etsin käsiini eilen puikoilta pudonneet tuliterät villasukat ja kokkasin nopean mikrolounaan. Etäkoulutuspäivän ansiosta pääsisin lähtemään tallille jo näin puolenpäivän jälkeen. Kiva toisaalta nähdä välillä omaa hevostaan päivänvalossakin!
Iskin silmäni jo tallin parkkipaikalla aitauksessa nahisteleviin hevosiin. Minun Lounahan se siellä hyppi Fjellaa vasten ja harmaa vuonohevonen laittoi samalla mitalla takaisin, kun Louna näytti sille hammasrivistöään. Tuohu näytti loppujen lopuksi kuitenkin hyväntuuliselta leikkimiseltä, joten jäin välimatkan päähän ottamaan puhelimellani muutaman otoksen kisailevista hevosista. Sydäntä lämmitti tieto, että Louna oli löytänyt kaverin laumasta, joten sitä ainakaan hyljeksitty. Tämän lauman johtaja oli kuitenkin selkeästi Ruska, jota jokainen hevonen väisti kuin kuningatarta. Toistaiseksi Louna ei lähtenyt yrittämään kalifiksi kalifin paikalle.
Koska sää oli kirkas ja aurinkoinen, teki mieleni ratsastaa ulkona kentällä. Hankitreeniksi sitä ei voinut vielä kutsua, lunta ei ollut siinä mielessä tarpeeksi, mutta koskematon ja valkoinen pumpulipinta veti meitä puoleensa kuin puuro hullua.
Varsamainen vekkulius näkyi tänään myös selästä käsin, sillä Louna oli säpsyllä päällä ja jännittyi aina kentän taaimmaisessa päädyssä. Ehkä se pelkäsi siellä, mistä sitä tietäisi, olihan se ensimmäistä kertaa Aihkian ulkokentällä tänään. Ajan kanssa se varmasti tuumaisi, että täällä ei ollut mitään pelättävää. Koko Aihkian talli oli oikea rauhan tyyssija, joten uskoin Lounan löytävän samanlaisen zen-tilan täällä kuin olin itsekin löytänyt.
Pari pientä pukkiakin Louna esitti aloittaessamme laukkatehtäviä (...eli ylipäätään laukkaamaan eteenpäin uralla), jotka saivat myös ratsastajan jännittymään. Tasapainoni ei ollut vielä palautunut vanhoihin uomiinsa, eikä jalustimettomuus ainakaan auttanut asiaa. Täytyisi ihan oikeasti ostaa tähän härpättimeen jalustimet, vaikka niillä ei keventäisikään. Sen olin lukenut hevoslehdestä, että tälläisellä satulalla jalustimille ei saisi varata painoa kun ratsastajan paino asettuisi niin kapealle ja vyömaiselle alueelle, eikä tasaisesti satulan muotoisesti. Tarkoittiko tämä muuten myös sitä, että jos haluaisin hypätä esteitä Lounalla, se tulisi tehdä ilman satulaa? Hyvät hyssykät mihin olinkaan itseni taas ajanut...
|
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Nov 9, 2020 20:02:49 GMT 2
Ken leikkiin lähtee, se leikin kestäköön ma 9.11.2020
Raamikas Olaf seisoi Ailen kanssa käytävällä kun avasin tallirakennuksen oven.
"Aile! Ratsastamaan lähdössä?"
"Käyn juoksuttamassa vain. Testaan tätä uutta juoksutusapua", Aile kertoi ojennellen sotkuista narukasaa käsissään.
Hämmästyin. Ratsastajien elämään oli tullut taukovuosieni aikana niin paljon uusia hilavitkuttimia ja termejä, etten ollut pysyä kärryillä. "Testaat mitä?"
Aile katsoi minua taas "etkö-sinä-tiedä-yhtään-mitään-hevosista"-ilmeellään, jonka tiesin olevan loppujen lopuksi puhdasta sarkasmia.
"Juoksutusapua. Juok-su-tus-..."
"Sen kuulin."
"Haha, niin. Tämä tässä auttaa hevosta käyttämään selkäänsä paremmin ja venyttämään eteen-alas."
Tarkastelin tätä juoksutusapua lähempää. Oli kertakaikkisen vaikea uskoa, että pelkkä hevosen kainaloissa hiertävä naru voisi tehdä tuollaisia ihmeitä. Kyllä kun minun nuoruudessani hevosta juoksutettiin, niin iskettiin vain liina kuolainrenkaisiin kiinni ja katsottiin kuinka hevonen tömisteli pää pilvissä ympyrää. Pääasia että juoksi ja hiki tuli.
"Ihan totta, pistän pääni pantiksi, että tämä on huipputuote. Olen nähnyt paljon videoita tästä!"
Hymähdin. "Vaikea uskoa."
"Tämä ei ole uskon asia, kohtahan sen näemme kumpikin", Aile sanoi päättäväisesti ja napsautti juoksutusavun kiinni.
Noukin Louna-tammani makuuhallin puolelta ja kiinnitin sen tutulle paikalle varustehuoneen eteen, jossa olin sen lähes joka kerta varustanut. Sama paikka ja tutut rutiinit olivat minulle tärkeitä, en pitänyt muutoksista. Tämä oli meidän spottimme nyt ja aina, tavallaan ehdin varata tämän ensin. Auta armias, jos jonain päivänä joku toinen hevonen olisi tässä! Sus siunatkoon, siinähän menisi maailmankirjat ihan uusiksi.
"No Aile, jos olet noin satavarma niin lyödään vetoa! Minä lyön vetoa sen puolesta että tuo naruviritys on pelkkää huuhaata ja sinä, no, sinä sanoitkin jo mitä kaikkea sen luvataan tekevän."
"Mitä voittaja saa tässä vedonlyönnissä? Aiotko taas leipoa?" kyseli Aile väläyttäen pienen, salamyhkäisen virneen. Viittasiko hän nyt siihen, kun olin pahaa aavistamattomasti juottanut tallilaiset hiprakkaan?
"Mitä jos tällä kertaa häviäjä joutuisi tekemään jotain ihan hullua?"
"Kuten mitä?"
"Häviäjä joutuu... joutuu vaikka... noh. Mitä sitä sitten keksisi, kun ei ole ulkohuussiakaan mitä tyhjentää. No mutta hei! Mennään vähän mukavuusalueen ulkopuolelle. Häviäjä lähtee tulevana viikonloppuna kilpailuihin! Hahaa, mitäs siihen sanot!" innostuin, enkä voinut peittää voitontahtoani. Tätä en häviäisi! "Ei taatusti ehdi edes treenaamaan rataa tässä ajassa, joten takuuvarma nöyryytys on luvassa häviäjälle!"
Aile nauroi. "Ihan sama, tiedän jo voittaneeni tämän."
Olaf lähti maneesiin Ailen saattelemana, jonne saavuin Lounan kanssa perästä. Maneesinovella olin varma pian näkeväni vuonohevosen tömistelemässä narun päässä selkä notkolla kipittäen. Sitähän juoksutus oli. Tuleva voitto lämmitti mieltäni, joten astelin maneesiin silminnähden itsevarmana.
Järkytyksekseni maneesinoven takaa huomasin ensin Ailen omahyväisen hymynkareen, sekä Olafin, joka paineli menemään niin mahtipontisena ja niin suuren oloisena kuin olla ja voi. Vieläpä selkää käyttäen ja kaula kaarella! Leukani loksahti tahattomasti auki. Käsittämätöntä!
"Helga hei, sulla taitaa olla kilpailuihin lähtö sunnuntaina" ivaili Aile pyöriessään pientä ympyrää pääty-ympyrän keskellä.
Tähän en ollut varautunut! Olin ollut niin varma voitostani, että olin asettanut turhan suuret panokset, jotka nyt kosahtivat omaan nilkkaan. Ei, ei, ei. Louna ei ollut vielä valmis kilpailuihin. Eihän se nostanut edes vasenta laukkaa!
"Heh... Noh, katsotaan nyt. Täytyy ehkä painua kotiin, aloin voimaan pahoin... Varmaan migreeni..." voivottelin teennäisesti ja yritin luikerrella tilanteesta mahdollisimman liukkaasti pois.
"Äp-päp-päp-päp!" kuului Ailen huuto. "Jos nyt lähdet, niin minä teen kisailmoittautumisen puolestasi. Johonkin aivan liian vaikeaan luokkaan! Nyt jos itse ilmoittaudut, niin voit valita jonkun läpihuutoluokan niin ei jää niin paha mieli" hän jatkoi.
"Metsätallilla etelässä on sunnuntaina sellaiset hyvänmielen peltokilpailut. Oikeasti, ilmoittaudu sinne. Siellä ei haittaa vaikka rata unohtuisi tai Louna ei nostaisi oikeaa laukkaa. Ainakin saat tuomarilta sanallisen arvion, mikä teiltä sujuu hyvin ja missä on vielä parannettavaa!"
Siinähän ei muu auttanut kuin niellä tappio, näpytellä kilpailuilmoittautuminen He C-luokkaan ja ristiä sormet, että nappaisin jonkinsortin syysflunssan ennen sunnuntaita.
|
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Nov 15, 2020 12:43:38 GMT 2
Kun edes syysflunssa ei halua minua
su 15.11.2020
Vaikka kuinka toivoin sormet ristissä vilustuvani ennen tätä päivää, olin sunnuntaiaamuna terve kuin pukki. Edes selkää ei kolottanut yön jäljiltä, enkä nenästä pitäenkään saanut itseäni kuulostamaan tarpeeksi nuhaiselta, joten huokaisin syvään ja pohdin sotasuunnitelmaa tulevaan koitokseen. Sangen tyytyväisenä puhelimessa myhäillyt Aile hoputti lähtemään tallille vartin sisällä, sillä meillä oli pitkä ajomatka edessä.
Taidolla me ei pärjättäisi, Lounalla oli vaikeuksia muunmuassa nostaa vasenta laukkaa enkä itsekään ollut karistanut vielä kymmenen taukovuoden jälkeisiä ruosteista omasta ratsastuksestani. Varma häviö ja emämunaus odottivat meitä, hurraa.
Autoa lastatessa Aile sai kuitenkin mieleni virkoamaan ja hän hokikin toistuvasti, etten saisi stressata liikaa ja mennään vain pitämään unohtumaton päivä Metsätallille. Lopputulos olisi se ja sama, ainakin olisimme kokemusta rikkaampia palattuamme. Niinhän se totta vie oli! Murheet pois ja hymyä huuleen.
Taisi kilpailutuomarilla olla huumoria sittenkin matkassa, sillä
Louna nappasi 1. palkinnon ja sinivalkoisen ruusukkeen!
|
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Nov 24, 2020 20:35:49 GMT 2
Vauhtimaasto
ti 24.11.2020 Talvi yllätti ehkä autoilijat, mutta minäpä yllätin aina talven. Minua kylmyys ei nimittäin kiinni saisi, siitä piti huolen kaksi päällekäistä villapaitaa, untuvatakki, lampaankarvarukkaset sekä muhkea kaulaliina. Ratsastushousujeni alle olin saanut mahdutettua yhdet jönssönit. Toppahousuille tuskin olisi vielä tarvetta, sillä Lounan karvasatula pitäisi kyllä takamuksen lämpöisenä näissä pakkasasteissa.
Liikkumisesta sen sijaan ei meinannut tulla hölkäsen pöläystäkään näissä tamineissa. Huojuin eteenpäin pingviinin lailla, sillä sen saanut juurikaan koukistettua raajojani. Lopulta sain äherrettyä itseni talliin sisään, josta äänekäs puheensorina oli kuulunut pihalle saakka.
"Oisitko vielä villahousuja kaivannut lisäksi? Ettei vain tulisi kylmä?" Sara kuittasi vitsikkäästi Olafin takaa.
"Kuule, voin luovuttaa sinulle yhden kerraston tästä sitten kun sinä alat palelemaan, sen kus sanot vaan!" vitsailin takaisin ja leveä hymy tavoitti katseeni huomatessani tallin täynnä porukkaa. Meitähän oli lähdössä mukavan kokoinen porukka maastoon!
Laitoimme Ailen kanssa Lounan ja Ruskan ulkona hoitopuomilla kuntoon tehden kohteliaasti tilaa muille sisätiloihin. Puin Lounan päälle tietenkin sen kaikki heijastinhärpäkkeet, vaikka Aile vakuuttelikin että kulkisimme vain hankipolkuja pitkin. Mutta missäpä muuallakaan pääsisin näitä vermeitä käyttämään, jos en maastossa! Louna kulkisi näissä varusteissa varmaan kesälläkin. No, ehkä ei kuitenkaan...
Ryhmänpaineesta johtuen annoin Lounan tömistää reipasta laukkaa pitkin tunturien rinteitä, vaikka en aiemmin ollut näin lujaa sillä ratsastanutkaan. Jos pieni Paukin uskalsi päästellä lähes kiitolaukkaa, niin sitten minäkin! Painoin pohkeet kiinni Lounan kylkiin ja annoin sille enemmän ohjaa, jolloin tamma laski päänsä vauhdikkaasti alas, teki pienen pukin ja räjähti täyteen laukkaan. Se vasta olikin ihanaa ja vastoin kaikkia odotuksiani, siellähän oli jopa helpompi pysyä kyydissä kuin ravissa!
Pari kertaa Pau yritti tulla Fjellan kanssa ohi ja rinnalle päästyään Lounan kilpailuvietti heräsi sen antaessa itsestään vielä viimeisetkin paukut. Sports Trackerin mukaan huippunopeus oli jopa 66km/h. Toki vain lyhyinä pyrähdyksinä, muutoin mentiin sellaista mopovauhtia.
Aile oli vetänyt meille moottorikelkalla hyvät urat hankeen ja kuu valaisi reittiämme aina kotipihaan saakka. Pihassa kiitin maastoseuruettamme mukavasta lenkistä, solmin Lounan taas hoitopuomille ja aloin riisua sitä varusteista.
"Voi ristus!" pääsi hätääntynyt huuto suustani puhdistaessani Lounan kavioita.
Ruskan vuokraaja Katri pyrähti salamana paikalle. "Mikä hätänä?"
"Lounan kenkä on irronnut!" ihmettelin ja osoitin paljaan näköistä etukaviota, josta todentotta puuttui kenkä. "Mitä mun nyt pitää tehdä? Soitanko heti kengittäjälle? Voiko sillä ratsastaa jos puuttuu yksi kenkä? Onko kellään täällä ylimääräistä kenkää, osaako kukaan kengittää? Kuka ylipäätään on kengittäjä - sus siunatkoon, nythän vasta muistin että hevosille pitää varata kengittäjäkin!"
"Rauhassa, Helga."
"Louna-parka on ollut samoilla kengillä siitä lähtien kun se minulle tuli... Mitä tein väärin, että siltä tippui kenkä... Annoinkohan sen mennä liian lujaa sittenkin..." pohdin ääneen samalla kun pyörin ympyrää Lounan ympärillä.
"Ei se yhteen irronneeseen kenkään kuole", lohdutti Katri.
"Ehkä Aile osaa pistää irtokengän kiinni?" ehdotti Samar.
"Ehkä, jos se kenkä olisi tallessa", Katri jatkoi.
"Soitanko heti kengittäjälle, että tulee paikalle?"
"Annan sinulle huomenna paikallisen kengittäjän numeron. Nyt vaan vedät happea, menet kotiin nukkumaan ja et stressaa yhtä kenkää. Onhan munkin kaikki ponit ilman kenkiä viikon jokaisena päivänä ja hyvin ne pärjää" Aile sanoi ymmärtävästi taputtaen samalla olkapäätäni.
Ehkä tämä tästä.
Laitan kuitenkin varmuudeksi herätyskellon soimaan heti kello kuudelta, jotta ehdin soittaa kengittäjälle ennen muita ja varata ajan. |
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Dec 5, 2020 18:31:27 GMT 2
Yhteinen sävel
la 5.12.2020
Pikarustailut Lounan päiväkirjaan, jotta ehdin vielä kotiin saunanlämmityspuuhiin tämän vuorokauden puolella. Ei lauantaita ilman saunaa, puikkojen kilinää ja kiikkutuolin narsketta! Päivän tallikäynti venähti odottamattomasti, kun jäin fiilistelemään Lounalla ratsastusta niin pitkäksi toviksi. Kehtasin pyytää Ruskan vuokraajaa Katria ottamaan pari kuvaakin todisteeksi meikäläisen ratsastuksesta. Nyt vain pitäisi miettiä, minkä tekstin laittaisin kuvan kylkeen Facebookiin, että serkkuni ja muut naamakirjan tantat tulisivat oikein kateellisiksi näin hienosta hevosesta...
Louna on ollut viimeisen viikon aivan supermiellyttävä ratsastaa, nyt on taidettu löytää yhteinen sävel tähän tekemiseen. Ja katsokaa nyt, vasen laukkakin nousee melkein joka toisella yrittämällä!
|
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Jan 10, 2021 12:20:05 GMT 2
Hopiti hopsis, hupiti hupsis...
la 12.12.2020
Varjot olivat nyt erityisen tummia, yöt erityisen pitkiä ja lämpötila oli kellon ympäri purevan pakkasen puolella. Taivas oli sysimusta ja tähdet loistivat siinä kirkkaina paljastaen eri tähtikuviot ja Linnunratamme kauneuden. Ohikiitäville ikkunoille oli sytytetty kynttilöitä, jotka valmistivat asukkaitaan pitkään ajanjaksoon.
Kaamos oli saapunut.
Louna ravasi jännittyneesti otsalampun valossa pitkin ladunreunustaa. Se oli yleensä varmajalkainen ja tasainen ratsu, mutta nähtävästi yksin pimeässä kulkeminen oli sille vielä jokseenkin vierasta. Tätä sen elämä kuitenkin pitkälti olisi jatkossa. Pää korkealla Louna tömisteli eteenpäin, säpsähti välillä omiaan ja jatkoi taas matkaa. Tässä kohtaa olin kiitollinen, että olin vihdoin ostanut Lounan karvasatulaan jalustimet. Sain paremman otteen satulasta Lounan tehdessä äkkinäisiä sivuaskelia ja täytyy myöntää, että olipahan mukava välillä nousta kevyeen raviinkin. Mutta ei pitkiä matkoja, ei, sillä en tahtonut aiheuttaa tieten tahtoen Lounalle minkäänlaisia selkävaivoja.
"Yksinkö lähdet, Vuontisjärvelle asti?" oli Saimi huolestunut lähtiessäni Aihkiasta. Vakuutin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan, kävisin vain päiväretkellä Vuontisjärvellä ystäväni luona ja palaisin takaisin ennen iltauutisia. Tunturien lomasta pääsi kartan mukaan näppärästi oikaisemaan. Alkumatka taitettaisiin seuraamalla hiihtolatua ja siitä eteenpäin minua opastaisi puhelimen karttasovellus. Toivoa saattoi, että akku kestäisi koko matkan!
Viimeiset kilometrit kuljimme Lounan kanssa umpihangessa, mikä hidasti matkaamme kuin juoksuhiekka. Lopulta saavuimme kuitenkin perille Vuontisjärvelle.
Jänkäntien päässä, ison vanhan maatalon ovella vilkutteli entinen työtoverini, joka oli vaihtanut sittemmin alaa ja alkanut huskytilalliseksi. Lähes satapäinen koiralauma ilmoitti tulostamme riehakkaalla haukkuserenadilla. Louna oli ensin laittaa stopin siihen paikkaan nähtyään verenhimoiset pedot koira-aitauksien asukkaat, mutta uskalti kuin uskaltikin lopulta askeltaa peremmälle pihaan.
"Helga!" ruutukuvioiseen esiliinaan sonnustaunut nainen henkäisi rynnistäessään kuistinportaita alas.
"Pitkästä aikaa, Salla" sanoin ja laskeuduin alas Lounan selästä. Halasimme tervehdykseksi, pidin samalla ohjia toisessa kädessäni ja aloin tuumailla, mihin hevoseni laittaisin vierailuni ajaksi.
Salla katseli ylpeänä punatiilisen navetan suuntaan. "Kuule, minulla on nykyään ihan tallikin - ja yksi hevonen siellä! Ei se oma ole, mutta vähän kuin hoidossa täällä." hän sanoi ja samalla alkoi navetan kulmalta hahmottua pimeydestä selvät lankkuaidat, jos oikein tarkkaan tiirasi.
"Siis sinäkö olet hevosihmisiä? Et koskaan kertonut mitään!" innostuin.
Kaikki ne vuodet olimme tehneet yhdessä töitä, eikä kumpikaan ollut puhunut sanallakaan hevosista! Vaikka miksipä olisimmekaan. En minäkään tainnut uhrata ajatustakaan hevosille taukovuosieni aikana. Me puhuimme vain työstä, eränkäynnistä ja jaoimme parhaita pullaohjeitamme. Nykyään puhuimme harvemmin, joten oli ihanaa, että Salla oli kutsunut minut luokseen istumaan iltaa. Tule vain sillä hevosellasi, niin saa sekin vähän liikuntaa! Enkä ollut ihmetellyt sitä sen enempää, olihan Louna ennenkin sidottu vain puuhun kiinni vaellusten taukotunteina eikä se ollut siitä moksiskaan. Samoin olisin tehnyt nyt, ellei Salla olisi ollut rakennuttanut hevostallia kaikessa hiljaisuudessa.
Ennen kuin huomasinkaan, oli Salla napannut ohjat kädestäni ja hoputti minua menemään peremmälle taloon. Hän hoitaisi Lounan lepäilemään matkan jäljiltä ja voisin sillä välin käydä haastelemassa Sallan miehen kanssa. Isko ei tosin ollut laisinkaan puheliasta sorttia, eikä keskustelu edennyt mihinkään talon ihastelun jälkeen. Möreitä murahduksia oli vaikea tulkita, etenkin jos sellaisen sai vastauksena kysymykseen. Siinä alkoi itselläkin vähän hymy hyytyä Sallaa odottaessa, joten istahdin tuvan puujakkaralle ja naputtelin odottavasti sormiani yhteen.
Illan aikana pelasimme erän ristiseiskaa yhdessä Sallan ja mörököllin aka Iskon kanssa, vaihdoimme kuulumisia ja muistelimme vanhoja aikojamme Hetan koulukeskuksessa. Aika kului kuin siivillä, paitsi silloin, kun Salla kävi huussin puolella tai katosi köökin puolelle hakemaan uutta purtavaa. Silloin jäimme mörököllin kanssa kaksin ja koin ne hetket todella vaivaannuttaviksi.
Loppuillasta puheenaiheet kääntyivät koskettamaan enemmän ja vähemmän hevosia.
"Kuinka kauan sinä siis olit ollut hevosihmisiä?" uteli Salla nojaten tuhtien käsivarsiensa varaan.
"Minäkö? Miten tämän nyt sanoisi... Pienestä pitäen, kunnes ennen kolmeakymppiä tuli seinä vastaan. Sitten elin kymmenisen vuotta täysin hevosetonta elämää, kunnes osallistuin syksyllä Aihkian ruskavaellukselle."
"Aihkiassako tämä uusi hevosesi siis asuu? Millaista siellä on?"
"Se on kuin toinen kotini. Meillä on siellä tiivis porukka, hevosia taitaa olla yhdeksän tällä hetkellä. Todella huolehtonta verrattuna nuoruuden ratsastuskouluihin. Ei mitään turhaa draamaa. Tai jos onkin, niin olen hyvin välttynyt siltä!" aloin nauraa loppukeskustelua kohden.
"Minkälaisia hevosia siellä asuu?"
Olipa Salla uteliaalla tuulella. En tiennytkään, että hän oli näin kiinnostunut hevosista kaikenkaikkiaan. Hänen puheistaan sain käsityksen, että heille oli muuttanut hevonen lähinnä siksi, jotta lumityöt tulisi tehtyä talvella sutjakammin ja että kesäisin olisi työjuhta vetämässä tukkeja metsästä. Olin aika varma, että hevonen oli tullut tänne töihin. Se ei sen enempää ollut ystävä tai harrastuskaveri, vaan kätevä apua maatilan arjessa.
"No, siellä on lähinnä islanninhevosia ja vuoniksia. Oreja muutama, mutta tammapuolella alkaa olla jo aika täyttä."
"Oreja? Sepä lohduttava tieto."
"Mikä niin?"
"Että Louna on jo tottunut oreihin."
Tämä oli hämmentävä tokaisu Sallalta. Miten paljon hän hevosista edes lähtökohtaisesti tiesikään?
"Kuinka niin?"
"Tarkoitan vain, että onpa hyvä että hevosesi tuskin enää sillä tavalla innostuu oreista, kuin että näkisi niitä ensimmäisen kerran. Minun hevoseni on nimittäin oripoika ja ainakin lähtiessäni ne jäivät varsin sulassa sovussa ulos."
"Ei Louna ole koskaan välittänyt aidan toisella puolen olevista oreista", kerroin.
Salla painoi sormensa kahvipannun toiseen päähän, jolloin kahvin valuminen posliinikuppiin katkesi. Hän nosti katseensa minuun ja näin sen olevan kummastunut. Suorastaan hämillään.
"Ai, teilläkö ne on eri aitauksissa?"
Maa tipahti altani. Oliko tämä joku vitsi?
Pyhä Sylvi sentään, ajattelin rymistellessäni ruokapöydästä ylös. Adrenaliini alkoi pumpata suonissani, korvissa kohisi ja näin vain pahimman kauhuskenaarion mielessäni. Nappasin kaikessa tohinassa vahingossa naulakosta Iskon toppatakin, joka oli jäätävän iso kolttu päälläni. Silmäkulmastani erotin perään ampaisseen Sallan, joka näytti puhuvan edelleen. En vain kuullut sitä. En kuullut mitään, mitä silloin sanottiin. Olin liian peloissani.
Pitkät askeleet jäivät lumihankeen suunnatessani suoraan navetan kulmalle. Isoja lumihiutaleita satoi suoraan ripsiini, jotka painuivat märkinä näkökenttäni eteen. Kompuroin, törmäsin maahan viskattuun sankoon, mutta jatkoin määrätietoisesti eteenpäin.
Lankkuaidalla vihelsin. Mitään ei näkynyt. Vihelsin uudelleen.
Tuttu hörinä.
Alkoi kuulua vaimeaa lumen narskuntaa ja lopulta pimeydestä tuli esiin Louna, sekä Sallan suomenhevonen. Molemmat lumisateesta märkinä. Sanomatta sanaakaan (puhe siis minusta, sillä Sallahan puhua palpatti edelleen niin kovasti siitä, kuinka hänenkin täytyisi ehkä hankkia Vanuvieterille kaveri, kun se näyttää noin iloiselta toisen hevosen seurassa) ryömin aidan alitse ja nappasin Lounan riimusta kiinni ohjaten sen veräjästä ulos.
En halunnut moittia, enkä syyllistää Sallaa hänen päätöksestään laittaa hevoset samaan aitaukseen. Tärisin edelleen, eikä ikihymyni ollut pysyä kasvoillani vaikka kuinka yritin pitää siitä kiinni. Yritin myös pitää kiinni ajatuksesta, että kaikki oli hyvin, mitään ei ollut tapahtunut ja toivosta, että Louna olisi pitänyt puoliaan mikäli Vanuvieteri olisi yrittänyt mitään. Eihän se kotonakaan ollut osoittanut kiinnostusta Hjalliin, Lumiin tai Olafiin (niin, se tästä vielä puuttuisikin).
Tilanne oli kiusallinen, enkä tiedä osasinko tarpeeksi kohteliaasti esittää toivomukseni lähteä takaisin kotiin. Kello oli kuitenkin jo paljon, kotimatkan oli piakkoin alettava, vaikka kysymyksiä jäikin ikävästi ilmaan leijailemaan. Salla edelleen paasasi ylläpito-orinsa mahtavasta herrasmiesluonteesta, tuskin siitä edes olisi mihinkään sellaiseen mitä pelkäsin.
Tämä nyt ei kuitenkaan ollut uskon asia.
Heitin niin kohteliaat hyvästit kuin tässä tilanteessa pystyin ja poistuimme Lounan kanssa Sallan kotitilalta. Sormet ristissä lähdin ratsastamaan kohti Aihkiaa. Tunsin olevani täysin epäonnistunut hevosen omistajuudessani mikäli pelkoni osuisivat oikeaan. Miksi en ollut itse hoitanut Lounaa levolle määränpäässämme? Miksi en ollut kysynyt Sallalta, mikä hevonen hänellä oikein oli? Miksi en ollut varmistanut, että Louna ylipäätään tulisi toimeen hetkellisen tarhakaverinsa kanssa?
Ristin käteni ja toivoin parasta.
|
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Jan 24, 2021 13:40:18 GMT 2
Uskomatonta, mutta totta
su 24.1.2021
Olin tilanteessa, jossa en koskaan uskonut olevani. Tai ainakaan suunnitellut olevani.
"Tiineys näyttää normaalilta ja alkio voi hyvin", oli eläinlääkäri sanonut.
Pienellä mustavalkoisella näytöllä näkyi pieni möykky ja hento sydämensyke. Ajatukseni laukkasivat laidasta toiseen, en tiennyt mitä ajatella asiasta. Hienoa toki, että uusi elämän alku oli kunnossa. Olisinko kuitenkin toivonut, että tästä surkeiden sattumusten sarjasta ei olisi sittenkään tapahtunut hedelmöittymistä? Ehkä. En tiedä. Tosiasia kuitenkin nyt oli, että Louna oli kantavana ja minun oli kannettava siitä vastuu. Minä en ollut valmis edes ihmislapsen äidiksi, joten miten onnistuisin kasvattamaan pienen varsan? Oli niin paljon mitä en tiennyt asiasta. Oikeastaan en tiennyt siitä hölkäsen pöläystäkään.
Ajelisin tallilta suoraan kirjastoon, josta lainaisin jokaisen tamman tiineyttä ja varsomista kertovan opuksen. Uppoutuisin niihin, imisin kaiken tiedon itseeni kuin pesusieni, jotta olisin valmis, kun varsa syntyisi. Tämä ei tuntunut minun elämältäni, mutta tähän oli nyt valmistauduttava.
Eläinlääkäri katseli kulmiensa alta hassua risteytystammaani. "Miten sie päädyit astuttamaan hevosesi?"
Potkaisin jaloissani pyörinyttä lantakikkaretta kauemmas ja haroin hiuksiani. "Se ei ollut suunniteltua."
Nainen irroitti tietokoneensa seinän pistorasiasta ja nyökkäsi kuin sanoakseen, vai niin, eipä tietenkään. Mahtoivatkohan eläinlääkärit olla hevosten suhteen yhtä nihkeitä kuin koirien? Että kaikenmaailman risteytykset ja sekarotuiset olivat pohjasakkaa, ja että ne tulisi streriloida varhaisessa vaiheessa jotta ne eivät lisääntyisi?
"Varsan isä on kyllä ihan rotuhevonen", yritin paikata tilannetta. "Suomenhevonen. Ori."
Tietenkin se oli ori. Tyhmä lisäys.
Eläinlääkärin poistuttua pihasta, jäin vielä paijailemaan Lounaa. Se oli ollut varsin kiukkuinen pari aiempaa viikkoa, mutta nyt se tuntui leppyneen. Louna laski painavan päänsä kämmeniini ja silitin sen kullanhohtoista päätä. Aloin varovaisesti leikitellä ajatuksesta, millainen syntyvästä varsasta tulisi. Periytyisikö Lounan kaunis väritys sille? Tulisiko siitä isompi kuin Lounasta? Ai kauhea, en ollut ajatellutkaan aiemmin, mutta varsasta tulisi varmasti aikamoinen jääräpää. Vuonohevonen, tinker ja suomenhevonen yhdistettynä. Ihan pikkuisen kova luu taatusti.
Olisin pulassa kun varsa syntyisi.
|
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Feb 6, 2021 16:39:49 GMT 2
Saamelaisten kansallispäivä
pe 5.2.2021
Otimme tänään Saimin avustuksella tunnelmallisia kuvia huomisen saamelaisten kansallispäivän kunniaksi. Mummolta peritty saamelaisveri solisi voimakkaasti, vaikka saamea en juuri osaakkaan puhua. Tämä pukemani saamenpuku, eli gákti, on muuten mummoni itsetekemä!
Nyt vain valitsemaan paras otos, jonka lisäisin veisbuukiin...
|
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Feb 11, 2021 12:06:41 GMT 2
Hulvattomat hiihtoratsastuskilpailut
la 6.2.2021
Aihkian vaellustallin hiihtoratsastuskilpailuissa, helppo rata (ratakartta)
Tuomarin kommentit: "Hauskasti kirjoitettu ja vauhdikas tarina! Kielenkäyttö on onnistunutta ja tuo eloa ja hyvää tuulta tarinaan, minkä lisäksi tarinaan on saatu mukaan hiihtoratsastuskisojen rento tunnelma. Kokonaisuudessaan kekseliäs ja lämminhenkinen pätkä kisasuoritusta!"
Hopea ei ole häpeä ja meidän sijoitus näissä karkeloissa oli 2/4!
|
|
