Olaf

Tasan kuukausi muutosta ja Elli oli täysin kotonaan. Niin oli Elsikin ja mitä luultavimmin Natakin, jos katsoi tytön ilosta hehkuvaa naamaa joka kerta kun auto ajoi Aihkian pihaan. Pihaton rauhallinen tunnelma ja lämmin vastaanotto oli ollut suorastaan ihmeellistä kuukausia jatkuneen höykytyksen jälkeen, joka Ellin edellisellä paikalla oli ollut. Nyt lumihanget, hämäryys ja Olaf seuranaan Elsi oli iloinen, että oli päätynyt laittamaan Ailelle viestiä.

Nainen oli päätynyt lähtemään rauhalliselle uudenvuoden ratsastukselle paukkupakkasen keskelle ihan yksinään tällä kertaa, sillä Nata luultavasti veti vielä hirsiä valvottuaan reippaasti yli puolen yön ystäviensä kanssa. Olafin karva tuntui lämpimältä takamuksen alla ja orin askel oli rauhallisen reipas. Ukko oli noussut nopeasti Elsin lempihevoslistalla vahvaan kärkeen Ellin rinnalle. Muutkin hevoset olivat toki bruneten mieleen, käsittelihän hän niitä päivittäin töidensä takia ihan pakostakin, mutta Olafissa vain oli sitä jotain mistä nainen hevosissa piti. Elsi hieroi käsiään yhteen ja löysäsi ohjaa hankalammassa pusikon tapaisessa. Kylmä oli hiipinyt väistämättä sormenpäihin, vaikka nainen olikin mukamas ottanut jälleen parhaimmat ratsastushanskansa mukaan retkellensä ja Olaf pärskähti tyytyväisenä välittämättä ratsastajansa jäätyneistä sormiparoista.

Aihkian piha oli tyhjä kun ratsukko saapui takaisin vajaan tunnin lenkiltään. Päiväruokintaan oli vielä reilu tunti aikaa, eikä Elsillä ollut tänään mikään kiire hoitaessa. Olafilla sen sijaan olisi ollut ja nainen joutui muutamaankin kertaan huomauttamaan oria turhasta venkoilusta ja säätämisestä. Brunette veteli pitkiä vetoja harjalla ja oli tyytyväinen pihaton lämmöstä, joka pikkuhiljaa valui takaisin luihin ja ytimiin.
“Mites ukkeli? Mennäänkö takasin tarhaan?” Elsi kyseli orilta, joka oli nostanut päänsä melkein kattoon asti ja kuunteli selkeästi jotain kauempaa tulevaa ääntä. Ehkä joku oli ajamassa pihatietä pitkin? Olaf hirnahti kovaa ja steppaili tyypilliseen tapaansa.
“Mennään mennään”, Elsi mutisi ja päätyi viemään ratsunsa ulkokautta ottaakseen selvää kuka pihaan olikaan saapunut. Kylmä puraisi nenästä ja silmät kuivuivat nopeasti reippaassa ilmanalan vaihdoksessa.

Kun Olaf oli turvallisesti takaisin aitojen sisällä, josta se oli lähtenyt pierupukkilaukkaa laumansa kanssa suoraan järveä kohti ja Elsi siivonnut suitset ja harjat takaisin omille paikoilleen varustehuoneeseen oli ilmestynyt punatukkainen Inka.
“Meinasitko maastoon lähteä?” nainen kyseli istuutuessaan pöydän ääreen tarkoituksenaan levähtää hetki ennen päiväruokienjakorumbaa.
“Sinne juuri. Siellä näytti olevan mukavan selkeä sää”, Inka vastasi keräillessään hissun kissun suloisen suomitammansa kamoja.
“Ja ihan saamarin kylmä. Vaikka koskapa täällä ei olisi”, Elsi hymähti huvittuneena omista ajatuksistaan.
“Jep, onneksi mulla on pilkkihaalari”, punatukkainen vastasi hymyillen. Elsi vastasi virneellä ehdottaen päiväkahveja naisen ratsastusreissun jälkeen.