Katri Tuomalan päiväkirja

Ajan pihattojen luokse hiljentäen naisen kohdalla korvannipukat punaisina helottaen.
- Tuli ojanpohja melkein koettua, rääkäisen naurahtaen avatessani ikkunaa.
- Tuolla menolla sun auto on entinen jouluun mennessä! Mut hei, oon Aile, nainen nauraa.
- Katri, esittäydyn nopeasti.
- Sä voit ajaa autos tonne parkkiin, voin näyttää sitten sulle Ruskan, Aileksi esittäytynyt nainen opastaa.
- Pysy tiellä! Tuo vielä huudahtaa virnistäen Näytän peukkua dorka hymy kasvoillani, suljen ikkunan ja lähden ajamaan kohti parkkia. Ja tuon lyhyen matkan aikana kopperossani lensi sellaiset voimasanat, että kuvitelkoot jokainen sen nyt päässään. Se kun ei ollut painokelpoista tekstiä.

Ei aikaakaan, kun jo seison pihattohallissa Ruskaa rapsuttelemassa. Vuonohevosen lämmin hengitys höyryää viileähkössä rakennuksessa ja sormeni uppoavat tamman paksun talvikarvan sekaan. Eikä me olla yksin, sillä myös rautias islanninhevonen on tullut rapsutuksia hakemaan. Siinä mä aikani niitä hellin, niin ajatuksissani että säikähdän oven avautuessa.
- Sullahan on seuraa! Naurahtaa vaaleahiuksinen entuudestaan tuntematon nainen tummahiuksinen, ehkä ikäiseni nainen vanavedessään.
- Jooh, ihania, vastaan kirkkaasti hymyillen.
- Mie oon Helga, vaaleampi nainen esittäytyy.
- Katri.
- Mä oon Sara, sä olit kai Ruskan vuokraaja? Tummalettinen nainen kysyy.
- Joo, eka päivä, virnistän huolettomasti.
- No sit tervetuloa! Tuu niin näytetään Saimikin sulle! Nainen jatkaa. Ponit jäävät pihattoon nauttimaan vielä hetkeksi rentoilusta, kun me menemme satulahuoneeseen rupattelemaan. Vaikka ensivaikutelma minusta on satavarmasti haaveileva Lapin surkein kuski, on Aihkia näyttäytynyt minulle mitä mainioimpana heppailupaikkana.