Tunnin vauhtimaasto ti 24.11.2020

Sunnuntaina tiistain maastoon ilmoittautuneet kaverukset peruivat osallistumisensa ja siirsivät seuraavalle viikolle. Vai niin, ketäs sitten saisin mukaan maastoon rallittelemaan? Olinhan sunnuntaina vetänyt muutaman tunnin laavuretken yhdelle perheelle, joka oli täällä lomailemassa, mutta maanantaina hevosilla olisi vapaata ja tiistaina olisi vain alkeistunti. Niinpä ehdotin vakiokävijöille, että lähtisimme yhdessä maastoon.

Moni lähtikin mukaan. Pihatolla oli melkein ahdasta - yksi oli pesarissa, kolme käytävällä ja minä ja Helga jouduimme ulos pakkaseen varustamaan Ruskaa ja Lounaa, sillä talliin jäävä Taika tuskin antaisi hetkenkään rauhaa, jos yrittäisimme varustaa hevosia tammapihaton puolella. Niin olimme ulkona hoitopuomilla ja pakkanen kiristyi kuun noustessa yhä ylemmäs taivaalle. Hengitys huurusi ja lumi narskui saappaiden alla.

Lopulta olimme rivissä valmiina pihalla. Olin ottanut Ruskan, meidän kokeneen ja taitavan johtotamman, joka oli pomminvarma maastossa. Ruskalla oli, niinkuin Olafillakin, potentiaalia vaikka kilparatsuksi, jos vuokraajalla riittäisi intoa kerryttää lihaskuntoa ja kestävyyttä. Molemmat oltiin koulutettu niin koulu- kuin estepuolella oikeastaan niin taitaviksi, kuin vuonohevosen pystyi kouluttaa. Nyt taidot olivat hiemam piilossa ja ruosteessa, kun hevoset olivat päätyneet tällaiselle vaellustallille jonossa kulkemaan.

Helga tuli perässäni Lounalla. Heidän tallieloa ja ysrävystymistä oli ihana seurata, kumpikin oli omanlainen herttainen persoona. Helga oli aina kovin huolissaan, tekikö kaiken oikein, ja koitin rohkaista häntä ottamaan vähän rennommin ja luottamaan - olivathan he voittaneet ne kisatkin, jonne hän vitsillä joutui lähtemään vedonlyöntimme takia! Heistä tulisi vielä parivaljakko, jonka taitoja ihailtaisiin. Ajan kanssa. Nyt hän oli turvallisuussyistä pukenut Lounalle heijastinloimen, vaikka lupailin kulkevamme hangen halki kulkevia reittejä ilman vaaraa vastaantulijoista. Mutta olihan se hyvä, että porukassa oli edes vähän heihastimia. Paulla oli myös pinkki heijastinliivi (psst! olisi muillakin, mutta unohtui maalata xD).

Tosiaan, Pau. Tuo heleänauruinen pikkuinen tyttö, jossa riitti topakkuutta. Välillä se yritti kuulemma omia tallin hevosia tai onnistui aiheuttamaan muuta harmia, mutta muuten tyttö oli oikein mukava ja reipas apukäsi tallilla. Hän asui aika lähellä ja viipotti aina pinkillä potkukelkallaan tallin oven viereen asti, vaikka parkkipaikka oli maneesin vieressä. Eipä tuo haitannut, kunhan ihan kaikki eivät parkkeeraisi kesällä fillareita hoitopuomien kohdalle hevosten tielle. Pau oli valinnut ratsukseen pienimmän hevosista, Fjellan, ja kun näki minun jättävän satulan talliin, ilmoitti hän kovaan ääneen televänsä samoin. Muut taisivat olla ihan onnellisia mukavista lännensatuloista, joiden ostopäätökseen olin edelleen todella tyytyväinen. Tai no, Lounalla oli vain karvasatula, ja vaikka se näytti mukavalta maastoilukäytössä, niin kisoihin Helgan soisi hankkivan oikean satulan.

Paun jälkeen letkassa oli Ruskan uusi vuokraaja Katri, joka vaikutti oikein mukavalta ja huolettomalta kaverilta. Jo ensimmäisenä päivänään hän oli kurvaillut tienpientareita pitkin autollaan, mikä oli saanut hymym nousemaan huulilleni. Ehkä hänessä olisi ainesta kilpailemaan Ruskalla, jos hän piti vauhdista?

Tammaletkan jälkeen pienen välimatkan päässä kävelivät vielä tallin orit, Lumi ja Olaf. Lumin uusi vuokraaja Samar oli jo muutamaan otteeseen käynyt maastoilemassa Lumin kanssa ja vaikutti pärjäävän orin kanssa oikein loistavasti. Lumilla riitti myös vauhtia, ja maastossa se paineli liitopassia niin hurjaa vauhtia, että joku voisi säikähtää. Siksi oli hyvä, että sen vuokraaja oli topakka ja ilmeisesti piti vauhdista!

Olafilla ratsasti tallivuoroja tekevä Sara, joka myös koulutti tallin kolmatta oria, Hjallia. Odotan innolla, että Hjalli kasvaa ja pääsen näkemään orin ratsuna. Tulisiko siitä kilparatsu askellajipuolelle, esteille, matkaratsastukseen? Vai viihtyisikö Sara sen kanssa maastoillein ja rennosti reenaten? Kaikki ovet olivat vielä avoinna. Ja Sara toi iloa talliin hersyvällä naurullaan, ihanilla tarinoillaan ja ystävällisellä asenteella. Oli ihanaa, kun meillä oli niin hyvä tiimi tallissa, enkä malttanut odottaa joulua, kun kokoontuisimme kaikki yhdessä.

Maastoreitti kulki tuntureiden rinteitä hankeen tamppaantunutta polkua pitkin, jonka ajoin aina säännöllisin väliajoin moottorikelkalla tasaseksi. Olihan se kiva kulkea hankipolkuja metsissä, jolloin hevoset astuivat edellisen jälkiin, mutta sellaisilla kinttupoluilla mentiin vain käyntiä. Minä pidin vauhdista, joten polkut kulkivat avarammin tunturissa ja olivat tasaisempia ja leveämpiä. Se mahdollisti tölttäämisen ja ravaamisen, ja parhaimmissa kohdissa mentiin laukkaa ja passia. Ja vaikka pakkanen paukkui ja nipristi nenänpäätä, niin annoimme vauhdin viedä mukanaan. Hengitys huursi hiukset ja kaulahuivin valkean huurteen alle, mutta se loi vain talven tunnelmaa.