|
|
Post by Eemil Sodantaival on Nov 21, 2021 12:53:31 GMT 2
Geralt frá LjósskógurSavon sytämmest' suapui 21.11.2021 etelän vetelänä hetelmänä kausityöntekijä Eemil. Mukkaan tul' vähempi vetelä islantilaisorhi Geralt.
| 
|
|
|
|
|
Post by Eemil Sodantaival on Nov 21, 2021 15:38:27 GMT 2
Metsämies jättää metsänAjomatka melkein koko Suomen halki, helppo juttu suunnitella, mutta toteutus se on jo oma tarinansa. Matkalaisen pitkä päivä painoi jo harteita, mutta sitkeästi Eemil silti veti rahisten penkin lähemmäksi pöytää ja kumartui upouuden muistikirjansa ylle. Kannessa oli revontulia, kuinkas muuten, ja siihen oli yritetty koukeroisin kirjaimin tehdä komeaa otsikkoa. Yritetty. 21.11.2021
Oon mahottoman huono kirjoittamaan mitään päiväkirjoja, mutta kai se jostain pitää aloittaa. Tämän reissun jos minkä aion nimittäin dokumentoida. Geraltin tavarat on paikoillaan, pörrikkä ite tekemässä tuttavuutta uuteen laumaansa ja miulla velvollisuuksia nolla, joten nyt jos koskaan mie aloitan ihan suoralla sanaoksennuksella tän uuden harrastuksen. Kaikki ulos vaan!
Vaikka Geralt onkin se miun ultimaalinen luottohevonen (Vetan lisäksi, Vettaa ei ikinä kukaan korvaa), olin silti ihan luvattoman huojentunut kun näin miten fiksusti se otti uuden majansa. Kyllähän Geralt kotonakin eleli Remun kanssa samalla laitumella koko kesän, eikä kähmäisyyksiä syntynyt vaikka tammatkin näkyi aidalle. Nyt toisia, tuntemattomia äijiä oli kuitenkin iso joukko ja heti aidan takana tammapihatto — tämä oli sellainen tupla tai kuitti, joko pääsen retostelemaan miten mahdottoman hyväpäinen ori miulla on, tai sitten meidän Lappi-seikkailu olisi päättynyt karmit kaulassa ja lasku perässä ennen kuin se olisi ehtinyt alkamaankaan. Luojalle kiitos ensimmäisestä vaihtoehdosta.
Geralt näytti ylipäätänsä ottaneen matkan paremmin kuin mie. Viimeisillä kilometreillä alkoi allekirjoittaneella silmät jo lupsamaan, mikä ei yhtään naurata jäisellä tunturitiellä koppi perässä. Miulla ei myöskään riitä oikeasti edes luvat tehdä näin pitkää hevoskuljetusta, joten sain ajaa pelko persiissä milloin poliisisedö tulee ja pamputtaa. Olishan nää lupa-asiat voinut miettiä loppuun aiemminkin kuin lähtöä edeltävänä aamuna, mutta tuurillahan ne laivatkin seilaa... Jos sakkoa tulee, niin sitten tulee. C'est la vie!
Näin rättiväsyneenä sitä kyllä vähän kyseenalaistaa, mikä oli täää äkkinäinen aivopieru nostaa kytkintä Lappiin asti. Miulla on vaan ollut koko vuoden vähän sellainen levoton olo, että pitäisi elämästä saada enemmänkin irti kuin kykkiä yksinään torpassa, vuorotellen koodia takomassa ja paskaa mättämässä. Rinascimento Sim Pratolino-matka oli ollut samaan aikaan aivan äärettömän uuvuttava, mutta myös oikea elämäni seikkailu ja sellainen kokemus mitä muistelen pitkään. Siitä syttyneestä inspiraationkipinästä roihahti oikea leimu, kun Aihkiaan etsittiin kausityöntekijöitä. En ees ajatellut mitä tein kun lähetin hakemuksen sellaisella rytäkällä että kahvitkin kaatui näppikselle.
En olisi varmasti muuten lähtenyt mutta Aihkiassahan mie kävin viime vuonna ruskavaelluksella, joten paikka, ihmiset ja hevosetkin oli jo entuudestaan ees semituttuja. Silloin viimeksi mie haaveilin ratsastavani joskus samoissa maisemissa Geraltilla. Kukapa olisi uskonut että se haave joskus toteutuu! Taika-tamma on kyllä liikkis sekin, ja jos vain saan niin aion kyllä kiivetä sen selkään vielä jossakin vaiheessa. En tiedä onko miusta tullut vanha, mutta en tykkää enää vaikeista ja villeistä hevosista. Fiksu Taika ja kuuliainen Geralt on enemmän miun mieleen kuin ne vatipäät aavikkohevoset joista niin silloin kymmenen vuotta sitten pidin.
Sellainen sopiva koti-ikävä kaivertaa. Tiedän että kaikki on hyvin, mutta silti sitä miettii että mitenköhän sujuu... Alva pitää torppaa pystyssä kevääseen asti, kun lupasin että saa pitää omat kisapollensa (Álhvit ja Teitur, mitä upeuksia kumpikin!) pihassa eikä tartte maksaa vuokraa mistään. Ihan kelpo diili, jos nyt saan sanoa.
Töitä sen sijaan ei ole yhtään ikävä. Ohjelmoinnissa on toki se kiva puoli että niitä hommia on helppo tehdä etänä, mutta alkaa vähän maistumaan puulta kökkiä yksin pimeästä pimeään ruudun ääressä. Suorastaan kuulin puhelimen läpi miten isä pyöritteli päätään, kun kerroin ottaneeni palkatonta vapaata ja lähteväni Lappiin vaellustallille töihin. Voin silti kertoa että teen ennemmin pienemmällä palkalla sellaista duunia mistä pidän, kuin kovemmalla rahalla hommaa mitä teen tasan tarkalleen vain sen palkkakuitin takia.
Tekisi mieli kirjoittaa kunnon romaani tämän hetken viboista, niin sitten paappana kiikkustuolissa muistellessa ei tarvitsisi arvailla, mutta silmät ei kohta oikeasti pysy auki ja huomenna pitäisi olla virkeänä orientoitumassa. Lohduttaudun sillä, että onhan tässä monta kuukautta aikaa raapustella.
Eemil painoi kannen kiinni, sammutti valon ja kierähti sängylle viitsimättä riisua edes kutiavaa villapaitaa. Samaan aikaan kun isäntä oli jo uniensa mailla, pihatossa Geralt jauhoi heiniä hieman erillään muista, vaikka päiväsaikaan jo aika hyvin paikkansa porukasta olikin löytänyt. Se katseli taivaalla tuikkivia tähtiä ja lumisia rinteitä. Maisemat olivat orille luultavasti tuhat kertaa kodikkaampia kuin Savon synkät metsät ja notkelmat. Kaipasikohan se koskaan takaisin Islantiin? Osasivatko hevoset edes kaivata?
|
|
|
|
Post by Eemil Sodantaival on Nov 27, 2021 21:46:25 GMT 2
Arkea etsimässä
Aika käyttäytyi kummallisesti: päivät kuluivat hitaasti, mutta sitten kuitenkin viikko oli hetkessä ohi. Eemil pläräsi otteita kuluneilta päiviltä.
...
23.11.2021
Luulin että olin hyvässä kunnossa, kukapa muu kotona tekisi kaikki tallihommat ellen mie itse. Oon silti ihan poikki. Mutta täälläpä näitä polleja on varmaan kolme kertaa enemmän, ja sitten vielä kun on julkinen talli niin siistiä täytyy muidenkin kuin omien silmien iloksi — kotona se repsottava pihaton ovimatto ei nyt ehkä kaada maailmaa, mutta koska yksi kymmenestä asiakkaasta on aina aasiakas, niin niiden varalta saa sitten silmä kovana vahtia ettei löydy mitään mistä kukaan pahoittaisi mielensä....
Mut kolmen viikon koodilla mennään, sillä mie olen aina uudet tilanteet klaarannut: kolme ekaa päivää menee tutustuessa, kolme ekaa viikkoa selviytyessä, ja vasta kolmessa kuukaudessa muuttuu konkariksi. Jouluun mennessä oon varmasti jo tottunut uuteen rytmiin.
...
24.11.2021
Miullon kädet ihan hyytelöinä, kannan täällä vettä päivässä varmaan saman verran kuin kotona viikossa. Hartiat on jumissa, onneksi otin Buranaa mukaan.
...
25.11.2021
Juttelin tänään pienen hetken Inkan kanssa, hänellä on todella kiva suokkitamma. Kuvitella että joku ihan oikeasti asuu täällä, ympäri vuoden! Olen vain vähän kateellinen... Mutta osaan kyllä arvostaa Närhimäkeäkin nyt ihan eri tavalla. Siellä esimerkiksi talvi on ihan lälly verrattuna mitä täällä koetaan. Valitin kun sormet jäätyy -16 °c, ja Inka tuli ja meni masentamaan miut kertomalla että täähän oli vielä ihan kevyt pakkanen, ootas vaan tammikuuta... Haluanko edes tietää mitä mittari näyttää, kun täkäläiset alkavat palelemaan?
Paljon mahtui sivuille vinkuvonkuja, mutta sitäkin enemmän hypetystä hypetyksenkin päälle.
Perjantaina Eemil oli päässyt ensimmäiselle vauhtireissulle mukaan. Kunhan hän ensin painaisi lähireitit mieleen ja tulisi tutuiksi tallin hevosten kanssa, pääsisi hän auttamaan maastojen vetämisessä. Harjoittelemaan kävi nytkin matka: kädessä päiväkirja vaihtui ratsastustakiksi ja kulku suuntasi Aihkian pihatolle.
Geraltia ei näyttänyt kiinnostavan kuka saapui pihaan. Vasta kun Eemil käveli pikkuhevosen luokse se vaivautui nostamaan pään heinistä ja pehmeällä ilmeellä tervehtimään tulijaa. Sitten turpa laskeutui takaisin maahan, eikä ollut noustakseen sieltä kirveelläkään. Päiväruoka oli kesken, ei tässä mihinkään töihin joutaisi... Eemil kuuli kuinka maastotuntilaiset juttelivat naureskellen pihaton aidan takana. Eivät he kai hänelle nauraneet...? Miksei Geralt voinut olla yhtä helppo ja yhteistyökykyinen kuin normaalisti, juuri nyt kun kaikki näki...
Kun Geralt oli tuhansien huokausten saattelemana saatettu pois heiniltä, harjattu, varustettu ja noustu ratsaille, heräsi se henkiin. "Ai me lähdetäänkin maastoon, olisit heti sanonut!" tuntui ori heittävän, kun se karvaiset korvat hörössä ja pää pystyssä tepsutteli vetohevosena kulkevan Lumin perään. Perässä tepsutti Notte, Fjella ja Ruska. Viimeisimpänä mainittua matriarkkaa tuntui selvästi kehtuuttavan jonossa kulkeminen: tamma oli tottunut olemaan varma ja vahva letkojen vetohevonen, eikä se voinut ymmärtää miksi hänet oli suorastaan alennettu perähevoseksi, vaikka tärkeä roolihan sekin toki oli. Juttu oli kuitenkin niin että vaikka Eemil kuinka luotti Geraltiin, hän ei tahtonut koetella onneaan ratsastamalla heti ensimmäisellä viikolla vieraissa maastoissa vieraiden tammojen takana.
Geralt sen sijaan oli tyytyväistäkin tyytyväisempi. Sitä sai jatkuvasti maltitella, ja ensimmäisellä vauhtipätkällä Eemil oli jo henkisesti valmis karauttamaan hallitsemattomalla viikinkiratsulla kimon veturin ohi. Hänellä oli jo pahoittelupuhekin valmiina mielessä, onneksi turhaan. Hopeaharja hulmuten Geralt painoi rotutoverinsa perässä reipasta laukkaa, mutta ratsastajansa helpotukseksi kuunteli pidätteitä riemustaan huolimatta.
Kyllä Eemilkin nautti. Jos hänen ei olisi tarvinnut vahtia välimatkaa edellä kulkevaan ratsukkoon, silmät olisivat menneet hetkeksi kiinni jotta muut aistit olisivat saaneet noukkia kaiken hyvän talteen vauhdin hurmasta. Tosin eipä näiden maisemien katselu haitannutkaan: paljakka vilisti Geraltin hulmuavan harjan takaa, kaamoshämy kietoi maiseman taianomaisiin talven väreihin. Pakkanen nipisteli poskia ja sormet olivat tunnottomat, mutta se kuului Lapin lumoon, kylmä. Ja Eemil kun oli lähtiessään valittanut kymmenen pakkasasteen jäädyttävän pihaton vesiastian... Täällähän se olisi helle!
"Mitäs Eemil sanot, eikö olekin aikamoinen näky?" Aile kysyi ryhmän hiissatessa vauhtia laella.
"Taivasta riittää", ja vastauksen päälle vielä hoomoilasteleva ihmetys. Maisemat olivat luultavasti paikallisille ihan arkinen juttu, mutta metsien miehelle aukeuden määrä oli suorastaan pyörryttävä. Tunturia kohosi tunturin jälkeen ja pilvet tuntuivat olevan kosketusetäisyydellä. Lumi — siis se taivaalta satava höttö eikä karvapalleromainen kimo — pöllähteli tuulenpuuskissa.
Tallipihalle palasi puuskuttavia hevosia ja tyytyväisiä ratsastajia, joista yksi oli erityisen Naantalin aurinkona.
|
|
|
|
Post by Eemil Sodantaival on Nov 28, 2021 20:41:43 GMT 2
Viikinkihippaa
♫ Ulfhednar Nyt otettiin miehestä mittaa: kuka on pihan kovin viikinkiäijä? Sitä ei legenda kerro, sillä kun Eemil ehti jakamaan loput heinät ja palasi seuraamaan mittelöä, olivat Lumi ja Geralt jo yhteisellä lounaalla rinta rinnan.
Mutta komiata oli katsella. Karut ja karskit islantilaiset.
|
|
|
|
Post by Eemil Sodantaival on Dec 5, 2021 12:15:01 GMT 2
Ego, id, superego — Valitse vihollisesi
Eemil työnsi maneesin oven varovaisesti auki. Halli oli tyhjä, onneksi. Etiketti oli nimittäin päässyt vuosien saatossa valahtamaan mielestä, eikä hän tiennyt mitä olisi tehnyt jos joku olisi jo uraa tampannut. Kiittänyt ja kääntynyt pois? Änkenyt mukaan viemään arvokasta tilaa? Siitä oli jo niin pitkä aika kun Eemil viimeksi oli asunut maneesitallin arjessa. Oikeastaan jo ihan oikea oma kenttäkin olisi ollut lottovoitto...
Geralt oli pyörinyt sisätiloissa aiemminkin elämässään, mutta sen taluttaminen korkean katon alle tuntui aina yhtä oudolta. Se oli se hevonen jota ratsastettiin tuulessa ja tuiskussa eikä katetulla hiekka-areenalla. Ei sillä etteikö Eemil olisi ollut kiitollinen maneesista ulkolämpötilojen painuessa lähemmäs negatiivista kolmeakymmentä, mutta kyllä tämä vaati vähän totuttelua. Hyvällä tavalla.
Geralt nuuhki jokaisen nurkan ja reunan vainukoiran tarkkuudella. Se poimi hiekasta aromeja ja rullasi ylähuultaan. Eipä näyttänyt pahemmin stressaantuneelta, kai selkään kehtaisi kiivetä? Ainakin Geralt seisoi nätisti kuin pieni tatti koko valmistelujen ajan.
Askeleissa oli mukana pieni jäntevyys joka ei Geraltin liikkeisiin yleensä kuulunut. Se kulki pää pystyssä ja pörrökorvat harjan alla tanassa töpöttäen. Uusi miljöö tuntui kiinnostavan sitä enemmän kuin ratsastaja: ensimmäistä kertaa elämässään Eemil tunsi Geraltin painavan painoapuja vastaan niin että ohjalla oli autettava ympyrälle kääntäessä, eikä edes epäsuorasti ulko-ohjalla vaan rumasti sisänyrkkiä kiinni puristamalla. Olisi vain pitänyt ottaa se kapsoni, kylläpä oli ollut liian kunnianhimoista kuvitella ratsastuksen onnistuvan heti ensimmäisellä kerralla pelkällä kuolaimella. Äh! Geralt tilttasi päätään ja kadotti schwungin kuolaimen liikahtaessa, eikä Eemil osannut muuta kuin pahoitella.
"Kop kop?" kuului vieno ääni ovelta. Ronja (tai ainakin mikäli huono nimipää tunnisti kasvot oikein) kurkki Ruskan kanssa rakosesta sen näköisenä että kehtasiko sekaan tuppautua — Eemil komppasi tunnetta hyvin. Hän nyökkäsi ja yritti hymyillä tsemppaavasti. Geralt se vasta riemuissaan olikin kun norjalaistamma asteli halliin: se hirnui kohteliaasti eikä olisi mitenkään malttanut kääntää katsetta pois. Tehtäviin keskittyminen tuntui yhtä kaukaiselta haaveelta kuin oman maneesin rakennuttaminen Närhimäkeen.
Aluksi Eemil oli herkutellut mielikuvalla, kuinka hän liihottelisi maneesissa hulmuharjaisen orhinsa kanssa ja esittäisi kuinka se neljävaihteinenkin polle taipui avo- ja sulkutaivutuksiin siinä missä muutkin. Unelma ammuttiin nopeasti alas. Ensinnäkin hänen "hulmuharjainen orhi" näytti talvikarvassaan enemmän mullet-tukkaiselta rusettimarsulta, ja toisekseen kuuliainen ratsu oli kaukana tästä pöhinäkoneesta. Geralt oli komea ja ryhdikäs, mutta sen katse kiersi jatkuvasti Ruskan perässä. Jalat liikkuivat mutta selkä ei, välillä juostiin pää pystyssä ja välillä niska oripörheydestä kaarella. Tasaisia ja nättejä askeleita tuli tasan nolla.
Eemil huomasi myös vilkuilevansa toista ratsukkoa, mutta aivan eri merkeissä kuin hevosensa. Miltäköhän hänen ratsastuksensa näytti Ronjan silmiin? Arvosteliko hän Eemiliä mielessään? Rationaalinen mieli sanoi että ei, mutta tunteelle ei voinut mitään.
"Sori, me varmaan tästä lähdetään häiritsemästä... Geralt on yleensä ihan chill, tänään ei mee putkeen" Eemil huomasi puolustelevansa ennen kuin hyppäsi alas satulasta. Ei ollut mitään mieltä treenata kun ratsukon kummankin osapuolen mielentilat olivat tätä luokkaa. Geraltin flirttaileva hörinä ärsytti sillä hetkellä suunnattomasti. Miksi hän oli ostanut orin?
Geralt rauhoittui heti ulos astuttuaan. Maneesi 1, Eemil 0. Mutta kyllä tämä voitoksi vielä käännettäisiin!
4.12.2021
Tänään kävin Geraltin kanssa ekaa kertaa Aihkian maneesissa, eikä mennyt kyllä yhtään miten suunnittelin. Ollaanhan me sisällä oltu aiemminkin mutta miua jostain syystä jännitti. Näin jälkikäteen ajateltuna otin kai paineita siitä että miun pitäisi jotenkin mukamas vakuuttaa muut olevani hyvä ja palkkani arvoinen. Jos joku olisi tullut seuraksi, niin olisi voinut ihailla että kylläpä tuo vain saa issikkansa liikkumaan niin kauniisti... Ja hah!
Otin hirveästi kierroksia jo siitä kun oltiin kahdestaan, saatika sitten kun saatiin seuraa, silloin miulta se punainen lanka vasta katosikin. Jos mie oikein muistan niin tytön nimi oli Ronja, se Ruskan vuokraaja. Hiljainen ja rauhallinen. Tasan tarkkaan tiesin ja tiedän edelleenkin että hää ei takuuvarmasti miua ollut siellä arvostelemassa vaan ihan omaan ratsastukseen keskittymässä, mutta silti pyöritin jatkuvana looppina vain ajatusta siitä miten umpisurkealta näytän. Ja tietty mitä enemmän hermoilin ja yritin epätoivoisesti saada Geraltia keskittymään miuhun eikä Ruskaan, niin sitä vähemmän sitä lopulta kiinnosti selässä kitisevä ukko. Lopetettiin lyhyeen.
Oon niin paukutellut täällä henkseleitäni kehumalla miten Geralt on meistä se varmempi kaveri johon miun tuntemukset ei tartu, mutta ihan satavarmasti se olisi pysynyt kuulolla jos en olisi itse miettinyt kaikkea turhaa. Propsit orhille siitä että se kuitenkin vain katseli ja huuteli, Remu olisi samassa tilanteessa varmaan jo retuuttanut miua miten sattuu ja yrittänyt takuulla hypätä reppariinkin (Myrttisuon nuorten hevosten leiri. Mikä cringe)...
Mutta tää ei nyt saa lannistaa! Aion huomenna mennä aamutallin jälkeen ottamaan maneesista revanssia ja gonna keep my sh*t together. En ota turnajaisissa paineita siitä miltä näytän ja mitä muut ajattelee, niin miksi mie nyt sitten otan täällä? En usko että se tekee miusta yhtään parempaa tai huonompaa tallityöntekijää tai vaellusohjaajaa, vaikka Geralt ei nyt ekoilla viikoillaan mitään täydellisiä koululiikkeitä tuolla maneesissa esitä.
Se on ihan totta, että korkeimmat aidat on pään sisässä.
|
|
|
|
Post by Eemil Sodantaival on Dec 11, 2021 19:51:13 GMT 2
Kyllä luistaa, muttei lipsu
"No kyllä löytyy naurua!"
Eemil suorastaan nolostui jäätyään vastaantulevalle Helgalle kiinni leveä hymy naamallaan, mutta olipa se virne ansaittukin. Näytti tyhmältä tai ei. Takana oli onnistunut kouluvääntely maneesissa, ensimmäinen sellainen. Geraltin paksu turkki oli hiestä hyhmäinen ja se osa mikä ratsastan kasvoista paistoi tuhansien huivikerrosten läpi oli omenanpunainen, mutta kumpikin hyvällä mallilla.
"Saapi ollakki, alkaa Geralt löytämään kodin jo maneesistakin" Eemilin ilahtunut ääni kantautui syvältä vaatekerrosten alta. Hän oli vasta muutama päivä takaperin huokaillut ääneen ihmettelevänsä hallipööpöilyä. Tyypillistä että se oli ohi juuri kun ongelman paljasti muille. Karma antoi opetuksen ylpeydestä? Enivei, tunnelmat olivat helpottuneet ja onnelliset.
"Jäähdyttelettekö vielä? Mihinkä päin suunta vie?" Helga kyseli tsemppipeukun jälkeen.
"Joo, nopiasti vain johonkin, tosin kuivatusloimi unohtui pihatolle joten pitänee käydä nappaamassa se lautasille."
"Käy samalla reissulla kurkkaamassa missä syksyllä oli jousiammuntarata, muistatko kun puhelin aiemmin? Tamppaat sinne vähän uraa niin pääset kelien lauhetessa räiskimään."
Eemilin ilme kirkastui entisestään, jos se nyt siis oli mahdollista. Aihkian visiitin bucket list sisälsi kyllä ratsastusjousiammuntaa arktisissa oloissa, mutta se oli vähän jäänyt mietteistä — ei näissä keleissä olisi kyennytkään. Mutta jos säät lauhtuisi, niin olisipa makeaa raahata vaikka pari vanhaa säkkiä maaliksi ja testata miten nuoli kulkee pakkassäässä.
"Onko siellä maalit vielä tallessa?"
"Voipi olla, oikein hyvässä ovatkin, hangen alla... Ei niitä tainnut kukaan muistaa ottaa pois. Jos löydät niin käytä, ja jos et niin kehittele jotain kivaa!"
"Tämä selvä, mie meen kahtelemaan. Kiitti ideasta!"
~*~
Sormet olivat nahkarukkasten sisällä aivan kohmeessa. Pieneen mieleen ei olisi tullutkaan että kädet ottaisi ulos lämpimistä pesistään etsimään nokinpaikkaa, mutta mielessä Eemil jo herkutteli katsellessaan eteensä avautuvaa baanaa. Häntä oli harmittanut syksyisten kisojen missaaminen, mutta eipä harmittanut enää.
Lumi oli peittänyt kaikki muodot eikä pelkän näköaistin varassa olisi voinut kertoa, missä oli ollut taulu ja missä ei. Silti Eemil jo suunnitteli: tuonne ensimmäinen kohde, tuonne toinen. Geralt oli pörheänä sekin, tunnistaen ratsastajansa innokkaat tuulet. Kouluvääntely maneesissa, oli se ollut kuinka antoisaa ja rankkaa tahansa, unohtui kumpaiseltakin lumista näkymää katsellessa. Se suorastaan kutsui nelistämään, kauhomaan hiutaleita kavioilla... Vaati suurta mielenhallintaa pitää kulku käyntinä. Kumpikin ratsukon osa tuntui odottavan saavan toiseltaan luvan laukata. Kumpikin oli yhtäläisen fiksuja ollakseen tekemättä sitä.
Olisipa vähän tyhmempi...
Mutta kyllä listalla tämänkin kohdalle vielä ruksi saataisiin.
11.12.2021
Maneesi 1 — Eemil 1
Tänään pysyi maneesissa pakka kasassa, kummallakin. Innostuin niin että ratsastin Geraltin vahingossa hikeen, mutta vitsi, poijjaat, että oon kaivannut sitä tunnetta kun hepo kuuntelee ja keskittyy miuhun eikä kaikkeen muuhun. Vau!
Tosin nopiasti sekin riemu unohtui kun tuli paremmat aatteet tilalle. Aina oon haaveillut kiitäväni alkukantaisella issikalla pitkin tunturia ja paukuttavani karvalakki vinossa nuolia tauluun. Helga aiemmin jo vinkkaili että syksyistä rataa voi hyödyntää... En tiiä onko sitä purettu vielä pois, mutta pykäilen vaikka sitten itse uusia koska miehän niiiiiiiin aion vision toteuttaa. Tai siis sitten kun sormet ei muutu jääkalikoiksi samalla sekunnilla kun ne ei oo rukkasissa. Jossakin vaiheessa kuitenkin.
Btw kävi mitä uumoilinkin. Kun rytmistä sai kiinni ja rutiinit löytyi, niin nytpä miua ei enää koko ajan väsytä. Jaksan ihan hyvin työajan jälkeen heppailla ylimääräistä, ja olenpa mie hengaillut muiden tallilaistenkin kanssa. Täällä on tää porukka niin mukavaa, ei yhtään sisäänpäinlämpiävää eikä sellaista mitä 95% ratsuhevosmaailmasta taitaa olla. Täällä on hyvä. Melkein hävettää miten vähän kaipaan omaan kotiin...
Se miun bucket list näyttää muuten tällä hetkellä tältä:
✔ Ratsasta Geraltilla tunturissa
Tee niin pitkä vaellus (hevosella tai ilman) kuin tarkenet/jaksat/ehdit
Ratsastusjousiammuntaa napapiirin kylmällä puolella
Ratsasta taas Taikalla (♥)
Mene katsomaan jonnekin poroja. (Muista kysyä että onko ne enemmän samanlaisia kouluttaa kuin ponit vaiko aasit?! Suuren maailman suuret mietteet.)
On tuossa vielä täytettävää, mutta löytyyhän sitä aikaakin.
Ilmoitin muuten Geraltin äänimaljahoitojuttuun 18. päivä. Jännää. Joskus itse sitä kokeilin ja tuli hyvät vibat, pitäisiköhän mennä jonon jatkoksi ottamaan itsekin hoitoa... Ommmmmmmm.
|
|
|
|
Post by Eemil Sodantaival on Dec 19, 2021 8:15:56 GMT 2
// En malttanut odottaa, joten julkaisen tämän valmiiksi tekemäni äänimaljapätkän tässä — muokkailen sitten pohjatekstiin sopivammaksi. T. hätähousu  //ॐAummmmmmmmm... ... ... Eemilin teki mieli hymistä mukana. Hän kuitenkin vain sulki silmänsä ja antoi maljan olla kohteliaasti yksin äänessä. Tunnetta oli vaikea selittää: resonointi soi kehossa, eritoten rintakehässä, vaikka korvat eivät aina kuulleetkaan mitään. Se teki hyvää. Geralt tapaili selkeästi samaa linjaa omistajansa kanssa. Aluksi se oli korvat hörössä ihmetellyt Helgan esittelemää maljaa — tutkinut olisiko tässä kenties kuninkaallinen namiastia, vai voisikohan reunaa maistaa (onneksi ajatus ei edennyt teoksi), vai mikä ihme...? Ensimmäisen pyöräytyksen kohdalla koko hevonen terhakoitui ja oli yhä suurempi kysymysmerkki, kunnes kuin napista painaen se laski päänsä ja päästi syvän pärskäyksen. Pellavaharja hulmusi ravistelussa, Geralt pärskähti uudelleen. Kohta se jo lenkotti vasenta takastaan ja pieraisi rennonletkeästi. Eemil seisoi hevosensa vierellä ja nojasi kädellään sen säkään. Hän huomasi etsivänsä samaa hidasta hengitystä suuren eläimen kanssa. Silmät pysyivät kiinni vaikka vähän kutkuttikin katsoa oliko myös Geralt sulkenut silmänsä. Eemil tahtoi uskoa että oli. Voi kunpa tämä ei loppuisi koskaan. Eemil itse ei uskonut mihinkään maailman alkuvärähtelyihin, mutta perusfysiikkaan kylläkin. Hän tiesi että kaikki tärräsi omalla taajuudellaan, ja esimerkiksi kireän faskian aallonpituus oli nano-osan verran eroavainen terveestä ja aukinaisesta kaimastaan — aivan kuten kireä a-kieli soi sellossa korkeammalta kuin pidempitaajuuksinen C-kieli. Siksi hän oli sekä hyvillään että pahoillaan saadessaan pienen vinkin avata silmät, lopettaa oma nautiskelu ja tutkia sen sijaan hevosta. Hetken ärtymys oli kuin päiväunilta herätettynä. Vaan kyllähän se kannatti olla hereillä. Vasen puoli oli fine, mutta oikealle sivulle Geralt ei maljaa tahtonut. Se ei myöskään kertaakaan leputtanut sen puolen takasta. Jostain oli siis lähdettävä etsimään ongelmaa, mutta mistä, siinäpä kysymys. Sitä sai jäädä arvuuttelemaan. Hoidosta poistui hyväntuulinen ja astetta keveämpi pari, vaikka kysymyksiä oli lastina pari enemmän kuin aiemmin. Mutta ilman kysymyksiä ei voinut löytyä vastauksiakaan. Eritoten niihin kysymyksiin, joita ei itse osaisi edes kysyä. 19.12.2021
Eilen Helga antoi äänimaljahoitoa hevosille, ja teki justiinsa niin höpötinttiä kuin olin aavistellutkin. Kärkyin viboja itsekin, oli — näin — vaikea keskittyä olemaan freesinä kun sitä tahtoi vain kylpeä maljan äänessä. Pystyisipä sitä äänittämään, kuuntelisin joka päivä. Se ei vaan taida ihan toimia niin, pitää olla koko paketti.
Aluksi Helga rummutti myös lapinkannusta testatakseen mitä hevoset siitä sanoivat. Geralthan ei silmäänsä räpsäyttänyt, koska enkös mie kotonakin ihan suveneeristi paukuta omaa kehärumpua. Harmittaa että piti jättää se(kin) kotiin, kyllä siinä on jotain mieltä tyynnyttävää istua hevosen lämpimässä selässä, sulkea silmät ja antaa soida tutulla metsäpolulla ilman valon valoa... Tunturi nyt olisi ihan miljöö erikseen, täällähän on taivas niin lähellä että sitä voisi jo koskettaa. Eikä olisi niin paljon ärsykettä! Siihenhän se rummun vaikutus tietääkseni perustuu: tasainen ääni ja liike ei anna mielelle mitään uutta, joten sen pitää sukeltaa sisään päin ja näin lähtee mieli laukkaamaan. Siihen vielä päälle sopivat pöhnät niin avot! Silloin ei kyllä parane olla hevosen kyydissä, heh...
Geralt ei rummusta sanonut siis mitään, mutta miulle tuli oudosti vähän koti-ikävä, ekaa kertaa koko reissun aikana. Tuli mieleen oma pieni metsäpalsta siinä torpan takana. Kukaan ei ole satavarmasti vienyt köyrille lahjusta vaikka paras maastoreitti lähteekin sen puun ali, ja sitäkin mietin että onkohan se vanha nariseva koivu vihdoin kaatunut lumen painosta. Entä onko Alva pitänyt pihakoivun alaoksat puhtaina? Tuskin.
Ehkä miulla ei olekaan ikävä kotiin, vaan kaipaan vain puita ja tiheää metsää. Toki onhan se metsäkin koti. Kesällä nukun mieluummin siellä kuin saunasimulaattorissa nimeltä tupa...
Muitakin huomioita kuin oma päänsisus tuli kyllä hoidossa esiin. Geraltilla oli vähän jotain sanomista oikealla sivulla, se ei sinne tahtonut ääntä ollenkaan. Mietin että osaisikohan kukaan neuvoa hevoshierojaa, tai jopa tehdä sitä itse? Tuntuu nääs hakuammunnalta ajatella löytävänsä vyyhdistä langanpäätä summamutikassa. Kireys saattoi johtua niin itse lihaksesta, faskiasta, verenkierrosta, jänteistä, luista, nivelistä — puhumattakaan että missä päin kehoa se sylttytehdas oli, eikä miulla sellaista taitoa ole sitä jäljittää. Hyvä jos osaan pintalihaksia availla... Hevoshierontakurssi tekisi varmasti poikaa. Ja ihan ensalkuun varmasti kunnon jumppa, myö ollaan käyty nyt vain hangessa honottamassa.
Aina kun työajalta kerkeää omiin ratsasteluihin ja vaihtoehtoina on joko pinkeä ralli komeissa maisemissa tai koulunypertely mitä saa treenata ihan tarpeeksi kotona hiekkakuopalla, niin en kyllä paljoa uhraa ajatuksia jälkimmäiselle... Nyt pitää ottaa ryhtiliike.
|
|
|
|
Post by Eemil Sodantaival on Dec 26, 2021 11:26:58 GMT 2
 Ihan kaikille tasapuolisesti — koko Aihkian poppoolle! ♥ |
|
|
|
Geralt
Mar 11, 2022 12:54:36 GMT 2
Post by Eemil Sodantaival on Mar 11, 2022 12:54:36 GMT 2
Suo siellä, hanki täällä
Geralt puuskutti ja pärskyi pitkän rallipätkän jälkeen. Se oli painanut tietä pitkin niin kovaa hönöä kuin ikinä koivista lähti, eli kovaa. Tosi kovaa. Luvan kanssa tietenkin, vaikka välillä Eemilillä oli kieltämättä ollut tunne että hän ei ollut enää ohjaamossa. Vaan mitäpä siitä, kyllä Geraltiin pystyi luottamaan, ei se autoa vasten juoksisi eikä hyppäisi minnekään pöpelikköön. Aurinkokin pilkotteli iloisesti taivaalla. Kimmeltävät hanget olivat niin syviä ettei maastoilu meinannut enää onnistua muualla kuin valmiiksi laitetuilla teillä ja poluilla, joista jälkimmäiseltä kun lipsui vähänkin syrjään, oli takuuvarmasti ryntäitä myöten hangessa. Kevät tuli hitaasti — nämä lumimäärät ottivat hetken sulaakseen.
Aihkian piha pilkotteli jo näkyviin, kun sieltä porhalsi auto vastaan. Ei erityisen lujaa eikä varoittamatta, mutta penkat olivat niin korkeat että näin aavassakin maastossa se onnistui yllättämään ratsukon ja ratsukko auton. Kuski hiljensi, mutta Geralt halusi pelata varman päälle ja jännitti takajalkansa kuin jouset: katapulttina se hyppäsi tien oikean penkereen yli. Eemil pysyi liukkailla talviratsastusvaatteilla satulassa vain nippa nappa, suurimmaksi osaksi siitä syystä että edessä leijui tuhottomasti valkoista jouhta mistä tarrata kiinni. Humpsista vain!
Auto hiljensi kohdalle ja ikkuna lähti rullautumaan alas. Perisuomalaisena juntturana Eemil hätääntyi — tilaamaton sosiaalinen kontakti, ei kiitos! Hän huitoi rukkasellaan vimmatusti ja sanoi "mene vaan, ei tässä mitään, kiitti kun hiljensit!" heittäen perään väkinäisen hymyn. Kuski kohautti harteitaan ja jatkoi matkaansa. Huh, ei tarvinnut jäädä lämpimiä puhumaan, ei tartte auttaa.
Paitsi että he olivat jumissa. Geralt yritti pusertaa itsensä takaisin tielle, mutta se oli niin syvällä lumessa että ratsastajan sääret oli hangessa puolta väliä myöten. Ori nykäisi toisen kerran — ei liikahtanut, ei mihinkään. Eemil pohti kehtaisiko hän hypätä alas, uhka vai mahdollisuus? Jos lumi kannattelisi, Geralt saisi lisäpainon pois selästään. Jos ei, Eemil uppoaisi riuhtovan hevosen viereen hankeen. Paniikki ei ollut hopealeijonan juttu, mutta se voisi silti vahingossa tempoessaan talsia omistajansa ruttuun.
Geralt hypähti ja päästi surullinen ynähdyksen. Säälittävyydessään se ratkaisi tilanteen, Eemilin oli pakko jalkautua — vaikka enemmänkin hän kaivautui ylös lumesta kuin laskeutui alas satulasta. Mitään niin outoa hän ei ollut vähään aikaan tehnyt. Helpotus pyyhkäisi ylitse kun kantohanki piti miehen pinnalla, mutta toisaalta se myös paljasti millaista massaa vasten hevosen oli taisteltava päästäkseen vapaaksi. Se seistä tönötti lumessa kuin puoliksi sulanut, jalaton lumiheppa, katseli vähän huolissaan omistajaansa. "Mitäs nyt?" se ihan selvästi ihmetteli, luottaen siihen että ihminen osaisi auttaa.
"Öhh, oota, käyn hakemassa pihasta lapion," Eemil mietti ääneen ja silitti lohduttavasti karvaista päätä. Geralt yritti tempoa itseään myös tielle, vaikka fiksuna luovuttikin taas nopeasti. Varmuuden vuoksi Eemil vielä käski sitä odottamaan ennen kuin lähti juoksemaan tallia kohti minkä jaloistaan pääsi, luottaen siihen että issikka odottaisi häntä kiltisti. Toisaalta mihin se siitä edes pääsisi... Olisikin karannut niin ei tarvitsisi lapioida!
Juuri sen kerran kun Eemil toivoi näkevänsä jonkun ja saavansa apua, piha oli tietty autio kuin Mikkelin tori. Perhanan umpimielinen savolaismölli, olisi pitänyt vain ottaa autoilijan apu vastaan... Rautalapiokin oli kadoksissa, mikä oli se taikuus ettei tavarat olleet paikoillaan juuri silloin kun niitä etsi?!
Hiki valui jo pisaroina kun Eemil hölkkäsi takaisin pelastettavan luokse raskas lapio kourassaan. Geralt ei pukahtanutkaan, se vain katseli uteliaana miten hänet aiottiin taikoa jontkasta ylös. Siunatkoon sitä luottamusta mikä hevosella oli! Pienellä lämmöllä Eemil muisteli Druna-tammaa, joka olisi tässä vaiheessa jo asystole. Toisin oli Geraltin laita, kun se korvat hörössä ihmetteli vimmatusti lapioivaa ukkelia. Vasta kun ura oli avattu kokonaan tielle asti lähti karvaiset kintut koittelemaan miten ruho penkasta nousee. Lumi narisi ja lenteli kun viikingin sitkeydellä ori harppoi vihdoin ja viimein tielle, missä se ravisteli ensin itsensä läpikotaisin ennen kuin kääntyi katsomaan lapioon nojailevaa, puhisevaa omistajaansa. "No, eikö mennäkään jo talliin?"
"Oot sie kyllä sellainen kaveri ettei toista ole," Eemil kehaisi taluttaessaan rauhaisaa hevosta Aihkiaan — tai oikeastaan Geralt taisi taluttaa häntä, sillä kevätauringon alla ratsastushaalareissa rehkiminen oli vienyt mehut niissä määrin että issikasta oli pakko ottaa vähän tukea. Mies oli kaikkensa antanut, hevonen ei moksiskaan. Miksipä olisikaan? Geralt oli viisas, se ei lähtenyt rikkomaan itseään panikoimisella kun tiesi ihmisten kuitenkin aina auttavan. Kerran se oli kotona sotkeutunut vanhoihin sähkölankoihin, ja luoja itse tietää miten pitkään ori oli seisoskellut odottamassa pelastusta kun Eemil vihdoin palasi kyliltä.
Ensitöikseen pihattoon palattuaan Geralt piehtaroi niin että kuivatusloimi meni heti vituralleen. Toisekseen se lähti haastamaan Lumia mähinään. Mistä sille riitti energiaa? Eemiliä väsytti jo pelkkä ajatus siitä että hallit olisi vielä tänään putsattava...
|
|
|
|
Post by Eemil Sodantaival on Mar 11, 2022 14:03:05 GMT 2
 Pics or it didn't happen. |
|
|
|
Post by Eemil Sodantaival on Mar 13, 2022 10:28:24 GMT 2
13.03.2022
Lähdön hetki lähestyy, 20.3 mie nostan kytkimen ja alan laskettelemaan etelää kohti. Haikeata on, ja vaikeata! Allekirjoitan kyllä sen että matkan paras hetki on aina se kun palaa kotiin, mutta kyllä mie tännekin olin jo hyvin pesäni tehnyt. Kotona oottaa heposet, tuttu pieni tupa, kotimetsä ja Kissa-kissa. Mutta tänne jää kaikki uudet kaverit, ystävät sanoisin (Helga!!!!), tunturimaisemat — ja kehtaanko ees myöntää, maneesi........ Nyt kun selvittiin sen tuomista jännityksistä, miuston tullut kyllä yks sokeripalanen. Maastoilu karseissa keleissä on asia ihan erikseen, se kasvattaa sisua, mutta kyllä mie niin kaipaan sitä että voi myräkän iskiessä mennä vääntelemään koulua neljän seinän sisään. Hassua että tulin erämaan kynnykselle muuttumaan pehmoksi.
Päiviä on onneksi vielä jäljellä, aion ottaa niistä kaiken ilon irti. Tungen niin väen vängällä jok'ikiseen maastoletkaan mukaan! Harmi etten ehtinyt ikinä kokeilemaan ampumarataa ennenko se jäi kilometrisen hangen alle, vähintään, mutta ehkä ensi kerralla.
Ja Taika, oi ihana Taika! Miehän sanoin että aion päästä senkin selkään vielä, ja nyt olen käynyt jo kaksi kertaa sen satulassa. Toissaviikolla keskiviikon ratsastaja ei päässytkään vauhtimaastoon mukaan, joten mie kärppänä tarjouduin tuuraajaksi. No regrets! Taika oli aivan yhtä ihana kuin muistinkin, vaikka siitä onkin yli vuosi kun viimeksi sillä ratsastin. Toisen kerran mie sain kieputella sitä maneesissa "kun kerta kouluratsastuksesta niin tykkään". Eihän se mikään vale ole, ja kyllä jumppaaminenkin oli hauskaa. Mutta kyllä se Taika on omimmillaan tuolla tunturilla.
Mie kyllä lupaan että jos ikinä näen Taikan tai sen varsan myynnissä, myyn vaikka toisen munuaisen että saisin ostettua itelleni.
Mistä tuli mieleen että aika täällä Aihkiassa on etäännyttänyt miut hyvin tunteilusta. Oon nimittäin päättänyt laittaa Remun myyntiin kun palaan kotiin. Se on miun oma kasvatti ja pääsisin kyllä justiinsa tänä kesänä aloittamaan neljän vuoden odotuksen jälkeen ratsukoulutuksen, mutta tbh, mitä ihmettä teen tdn-orilla? Remun takia on hirveästi lisäsäätöä, ja nyt kun siitä ei ole täällä tarvinnut huolehtia, huomaan miten helpottunut oon. En sitä kuitenkaan tahtoisi ruunatakaan kun on niin hienosta suvusta ja kantakirjauskelpoinenkin, joten ehkä sen paikka on jossain missä muhkuorille olisi tarvetta. Miullei ole.
Summa summarum, kun viikon päästä muutun taas savolaiseksi, oon ehkä vähän vähemmän takakireä ja vaikea sellainen. Tunturituulet on puhaltanut pään selkiäks.
|
|
|
|
Post by Eemil Sodantaival on Mar 25, 2022 10:42:12 GMT 2
20.03.2022
Aamun haikeita tunnelmia, tää nimittäin tulee olemaan miun viimeinen merkintä tältä kaudelta Aihkiassa. Painotan sanaa tältä kaudelta, koska mie kyllä takuuvarmasti tulen joskus vielä uudestaan jos miut tänne huolitaan.
Hirveä creeppailu olenko muistanut pakata kaiken, aika lahjakkaasti tässä puolessa vuodessa kerkesin nimittäin levittäytymään pitkin pihoja. Geraltin kamppeet kasasin jo illalla autoon, mutta oman matkalaukun älysin täyttää vasta tässä ihan heti herätessäni. Saas nähdä mitä kaikkea jää jälkeen, en nimittäin tässä kaikessa hätäilyssä ehdi muistelemaan mukana olevia tavaroita. Kunpa en jättäisi aina viimetinkaan! Kohta pitää jo lähteä, siksi tääkin teksti on näin hätäistä suttua mistä en varmaan saa mitään selvää (sori tulevaisuuden Eemil joka tätä koitat lukea). Tahdon ajella niin paljon valoisan aikaan kuin pystyn joten yritän ajoittaa Geraltin koppiin ja auton keulan kohti etelää jo kuudeksi, niin en ihan yötä myöten sitten karauta Närhimäkeen.
Kello on nyt jo viisi, pitänee vain nostaa pylly penkistä ja saada asioita aikaiseksi. On ihana mennä kotiin, mutta kun kattelen tätä tupaa missä olen viimeiset kuukaudet nyhjännyt, niin on kyllä haikeeta. Näenköhän noita söpöisiä verhoja enää? Kuka sängyssä nukkuu seuraavaksi? Tuota seinässä olevaa kolhua mie aina tuijottelin kun en saanut unta, ja tän pöydän kulmaan iskin polveni niin monta kertaa etten ees laske. Sitten vielä lähden näin aikaisin, tuntuu ihanku pakenisin varkain... Enkä edes eilen tajunnut ettei tallissa ole mitään kuhinaa kuudelta, joten en hyvästellyt kaikkia. Pakko muistaa pistää vaikka ekalta tauolta joku ryhmäviesti ettei viimeisenä muistona miusta oo töykeä hiljaisuus.
Viimehetken freeseinä tunteina, mitä mielessä? No se että oli hyvä reissu! En tiedä valehtelenko paljon jos sanon että sain täältä ihan vallan ystäviä, sellaisia joiden kanssa tulee varmasti pidettyä yhteyttä. Opin että selviän mistä vain, enkä ole niin laiska mitä luulin — alkuväsyn jälkeen jaksoin painaa työtä ihan huolella, ja hengailla Geraltinkin kanssa vielä siihen päälle. Ylipäätänsä oli kiva tehdä työtä mistä tykkää, pistää miettimään haluanko sittenkään olla mikään ohjelmointirotta... Yhtään ei napostele ajatus palata omaan työhön puuduttamaan takamusta tietokonetuolilla.
Okei nyt on pakko lopettaa raapustelu ja oikeasti harkita sitä lähtöä. Muistinkohan nyt kaiken? Lompakko, kännykkä, laturi?
Joka tapauksessa, heippa hei tunturit, toivottavasti palaan vielä!
// Taustapiru tahtoo kiittää vierailumahdollisuudesta ja toivoo että Eemilin voisi heittää vielä joskus uudemmankin kerran Aihkiaan seikkailemaan! 🙏 Taisi lappikipinä puraista sekä kirjoittajaa että kirjoitettavaa...
|
|
//