|
|
Post by Inka on Nov 21, 2021 16:08:09 GMT 2
voikko suomenpienhevostamma
om. Inka Olsen
![]() 
lineart © Walsa |
|
|
|
Post by Inka on Nov 21, 2021 16:32:27 GMT 2
Inka katseli pihatossa käyskenteleviä talviturkkisia hevosia huomaten olleen onni, ettei voikkoa pikkutammaa ollut kukaan ehtinyt vielä tänä syksynä klipata ennen kuin nainen osti sen itselleen. Oli lunta ja pakkasta; kaikki oli puhdasta. Inka ei voinut olla ilahtumatta myös siitä, että hänen uusi tammansa näytti tyytyväiseltä ja oli osoittautunut sangen aktiiviseksi liikkujaksi asuessaan pihatossa muiden kanssa. Hevonen vaikutti hyvinvoivalta ja tyytyväiseltä. Samalla Inka muisti vanhan edesmenneen ruunansa, jonka poismenosta oli vasta muutama kuukausi. Seuraavana Inka tunsi palan kurkussaan siitä paineesta, että Ennin kanssa oli määrä jatkaa siitä mihin edellisen kanssa jäätiin kilparatsastuksen saralla. Inka nosti katseensa hangesta ja nytkähti liikkeelle kohti pihattoaitausta. Hevoset lopettivat ilakointinsa ja kääntyivät katsomaan tulijaa. Ne kääntelivät korviaan; eivät olleet enää varmoja, oliko tämä pieni nainen tuttu vai vieras. Se oli kierrellyt ja kaarrellut jo viikon tekemättä varsinaisesti mitään sen kummempaa. Uteliaisuus voitti, ja ne päättivät luottaa. Inka käveli Ennin luo ja viritteli kömpelösti liioitellun paksuine rukkasineen riimun tamman päähän. Tänään olisi se päivä.
Inka ei ollut näet ratsastanut lainkaan Champin kuoleman jälkeen. Ei edes Ennin koeratsastusta, ei mitään. Pelkkä ajatuskin oli tuntunut vieraalta ja väärältä. Inka oli yllätyksekseen huomannut yhtäkkiä jännittävänsä ratsastamista, kun vanhaa, tuttua ja turvallista ratsua ei enää ollut. Inka oli tuntenut itsensä petturiksi ostaessaan uuden hevosen niin pian, vaikka lähipiiri oli painostanut jatkamaan elämää ja keskittymään uuden hevosen hankkimiseen ja ratsastuksen jatkamiseen. Inka sysäsi vielä ajatukset valmentautumisesta sivuun ja keskittyi ottamaan askeleen kerrallaan.
Enni seurasi korvat hörössä uutta omistajaansa maneesiin harjattuna ja satuloituna. Ei ollut erityisen kylmä päivä, mutta jostakin syystä Inka kaipasi juuri nyt yksityisyyttä ja suojaa katseilta. Ehkä juuri siksi hän oli alun pitäenkin piiloutunut maailmalta Lappiin toivoen, että erämaa ja pimeys nielisivät hänet suojiinsa, veisivät johonkin toiseen maailmaan. Ja oma maailmansa Enontekiö kyllä olikin - hiljainen ja kaunis.
Inka kapusi harkitun rauhallisesti tamman satulaan. Hevonen tuntui matalalta ja leveältä verrattuna totuttuun. Inka päätti kurinalaisesti kääntää ajatuksensa positiivisen puolelle. Ainakin ratsu oli vankka, ja tuntui tähän mennessä melko turvalliselta: se oli seissyt hievahtamatta paikoillaan, kun pienikokoinen naisihminen kapusi sen selkään. Inka yritti rentoutua, ja Enni tulkitsi sen merkkinä lähteä liikkeelle. Se käveli reippain askelin heti alusta alkaen, pää nytkähdellen rennosti käynnin tahdissa. Inka tunnusteli. Olisi sulkenut silmänsä, jos vieraalta tuntuvan hevosen kyydissä olisi uskaltanut. Tähän mennessä oli eninmäkseen vasta tuijoteltu ja odoteltu oikeaa hetkeä, kunnes lopulta todettu ettei mikään hetki tuntuisi yhtään oikeammalta kuin toinen, vaan oli itse tehtävä aloite.
Inka haki varovasti tuntumaa alkukäyntien jatkuttua hyvän tovin. Enni ryhdistäytyi. Inka laittoi merkille, että tamma kulki pyytämättä tunnollisesti kulmiin oikomatta, toisin kuin edesmennyt jäykkä Champ, jonka oli vaikea taipua. Tamma oli ilmeisen hyvin koulutettu, Inka tuumi. Hän mietti, oliko osaava kenttäratsu liian hyvä hänelle. Inka ei tiennyt, mitä tulevaisuuden ratsastusharrastukseltaan halusi, mutta ainakaan juuri nyt hän ei jaksanut ajatella kilpailemista. Hän tunnusti itselleen käyntitehtävien aikana, että Enni oli hyvin elastinen ja tuntui pitävän itse itsensä koossa vaivattomasti. Inka huomasi pohtivansa, kuinka nopeasti kullanvärinen tamma mahtaisi tehdä käännöksiä esteradalla.
Siirryttiin raviin. Inka kevensi, ja jostakin selittämättömästä syystä hän tunsi hyvänlaatuista kutinaa vatsassaan. Hän mietti, mistä tämä tunne johtui - liikkeen aiheuttamasta painovoimastako? Vai siitä, ettei hän vain ollut ratsastanut pariin kuukauteen ja oli unohtanut, miltä se tuntui? Inka herätteli itsensä taas tunnustelemaan. Ennin ravi tuntui pehmeältä kuin sulava voi. Oli niin helppo löytää yhteinen rytmi, että Inka melkein liikuttui. Ennin raviaskel oli hevosen kokoon nähden suuri, ja ratsu kantoi itsensä kevyesti; kauniisti. Samalla tamma kuunteli koko ajan ja halusi tietää, mitä siltä mahdollisesti odotettiin. Inka ilahtui siitä, miten tamma taipui ravissakin, ja kuinka vaivatonta sen liikkuminen tuntui olevan.
Tämä sai riittää tältä erää - oli tultu vähän yli puolessa tunnissa pitkälle siitä, missä vielä hetki sitten oltiin. Juuri ylitetty kynnys oli täysin Inkan oman pään sisällä, ja hän tiedosti sen hyvin. Enni ei ollut lainkaan väsynyt, vaikka talvikarva tuntuikin kaulalta hiukan hikiseltä. Tamma seisoi tarkkaavaisena pää pystyssä ja korvat hörössä, kun Inka laskeutui satulasta. Hän ei ollut aivan varma siitä, miten suhtautuisi tamman aktiivisuuteen ja tarkkaavaisuuteen - oliko se jännittyneisyyttä, pitikö siitä huolestua? Vai oliko tamma vain luonnolliselta olemukseltaan eloisa? Oltiin kuitenkin vielä uudessa paikassa ja hevonen saattoi säikähtää koska tahansa, tuumi Inka. Hän huomasi enemmän tai vähemmän pitävänsä varansa kaiken aikaa, koska ei vielä tuntenut tammaansa. Ja siksi, koska se ei ollut tuttu ja turvallinen Champ. Mutta nyt Inka tiesi haluavansa ottaa siitä selvää. |
|
|
|
Post by Inka on Nov 25, 2021 23:34:00 GMT 2
Päivän luennot alkaisivat vasta puolilta päivin ja jatkuisivat iltaan asti, joten Inka suuntasi tallille aamuhämärissä, hyvissä ajoin ennen töiden aloittamista. Hän oli tavallaan tyytyväinen huomatessaan arvanneensa oikein, ettei pihalla liikkunut pihaton asukkien lisäksi ketään. Oli niin hiljaista, että korvia melkein särki. Ja se teki niin hyvää. Vaikka Inka piti kaikista ihmisistä jotka oli tallilla tavannut, oli tänä aamuna käynnistymisvaikeuksia, eikä hän olisi jaksanut jutella kenellekään.
Inka haki iloisesti yllättyneen Ennin pihatosta, harjasi kultaisen talvikarvan suoraksi ja varusti ratsunsa valmiiksi. Tuntui yhä turvallisimmalta suunnata maneesiin. Enni tuntui pihattoaitauksen ulkopuolella usein siltä, kuin se olisi lentoon lähdössä, vaikkei koskaan ollut oikeastaan tehnyt mitään tätä aietta toteuttaakseen. Tyhjä maneesi tuntui joka tapauksessa molemmille turvalliselta paikalta.
Inka viritteli alkukäyntien aikana langattomat kuulokkeet korviinsa. Hän ei olisi ikimaailmassa tehnyt niin ratsastaessaan suurella ratsastuskoululla, jossa ihmisiä, hevosia, hälinää ja riskejä oli paljon enemmän. Jostakin syystä pimeä ulkomaailma oli kuitenkin nyt saatava loitolle ja päivä käyntiin, ja maneesin seinien lisäksi ratsastajalle toi turvaa tuttu äänimaailma. Sitä paitsi, tuskin kukaan tulisi edes vahingossa maneesiin heti aamulla.
Koska Inka oli asunut Norjassa viimeiset 7 vuotta, hän teki kaivatun Suomeen paluun merkiksi hiukan poikkeuksellisen kappalevalinnan: kotimainen Sibelius sai siivittää tämän päivän alkuun. Klassinen musiikki alkoi soida kuulokkeissa hiljaa, mutta yltyen, ja Inka istui syvemmälle satulaan. Balettitanssijan keho alkoi väistämättä reagoimaan musiikkiin: ryhti koheni, liikkeet muuttuivat sulavammiksi, pää oli yhtäkkiä pystyssä. Ratsu peilasi; se oli ryhdikäs, suorastaan ylväs - ennen kaikkea omasta mielestään. Se puski vahvana, mutta kevyenä takaosaa runkonsa alle parhaansa mukaan. Musiikin yltyessä hiljalleen kohti huippua myös ratsukon yhteinen tanssiesitys sai uusia tasoja - askellajit vaihtuivat kuin huomaamatta, eikä kumpaakaan jännittänyt. Oodi Suomelle ja suomenhevoselle. Kodille.
Inka havahtui syvältä keskittymisen syövereistä. Tuntui, kuin olisi avannut silmät päiväunien jälkeen, vaikka ne kaiketi olivat olleet koko ajan auki. Nainen pohti, paljonko kello mahtoi olla. Olisiko jo riennettävä kohta aloittamaan työt kotitoimistolla? Häkeltyneenä hän katsoi alaspäin kullanväriseen tammaansa - omaan tammaansa, joka vaikutti tyytyväiseltä ja rennolta satulan alla. Inka jarrutti istunnalla hevosen ravista käyntiin, kaivoi puhelimen taskustaan vilkaistakseen kelloaan ja katkaistakseen musiikin. Kiire ei vielä ollut, mutta kuitenkin aika siirtyä loppukäynteihin. Inka huomasi, ettei hänellä ollut oikeastaan kertaakaan ollut kiire sen jälkeen, kun oli muuttanut Lappiin. Järkyttävän opiskelutahdin ja tavoitteellisen ratsastamisen jälkeinen uusi elämä tuntui hidasrytmiseltä, ja omille mietteille jäi nyt pitkästä aikaa tilaa.
Inka kiitti silmänurkka kimmeltäen kaunista ja vähään tyytyväistä tammaansa. Inka halusi ajatella, että Ennikin oli ihan kiitollinen ja tyytyväinen tästä yhteisestä kokemuksesta ja pohjoisessa alkaneesta uudesta elämästä. Inka ei vielä tiennyt, mitä tunteita ratsastaminen tarkalleen hänessä herätti, mutta jokin uusi taso siihen oli ehkä tullut. Rentous? Pehmeys? Herkkyys? Inka pohti kokemaansa viedessään hiukan hikisen Ennin tallirakennukseen harjattavaksi. Ajatukset siirtyivät siellä lähemmäs arkitodellisuutta kun nainen pohti, olisiko Ennin klippaaminen järkevää, se kun hikosi maneesissa aika tavalla talvikarvassaan. Toisaalta kynimisessä ei lähtökohtaisesti ollut pihattohevosen kohdalla kauheasti järkeä etenkään näin arktisella alueella. Voisihan hän itse pukea pilkkihaalarin päälleen ja rohkaistua siirtymään ulos ratsastamaan. Inka kuivatteli tammaa hetken sisällä, juotti sille vettä ja silitteli hetken siinä odotellessa. Hän ei oikein osannut vielä jutella ääneen Ennille. Inka huomasi siinä samalla, ettei oikeastaan olisi halunnut lähteä hämärään mökkiinsä tekemään töitä loppuillaksi. Toisaalta oli mukavaa olla vuorovaikutuksessa opiskelijoiden kanssa edes etäyhteyksien kautta. Hän pyöritteli jälleen mielessään ajatusta jostain seuralaisesta kotona - kissa tai koira ehkä? Inka pelkäsi, ettei hänellä olisi aikaa, koska vietti tavallisesti työpäivän kotona sisällä kiinni näyttöpäätteessä ja muun ajan tallilla tai jossakin ulkona kävelemässä. Ei hänellä riittäisi rahkeita ainakaan omaan koiranpentuun juuri nyt. Ja olihan hänellä viulunsa ja pianonsa seuranaan. Silti hän mietti hellyydellä taannoisena iltana tallilla tapaamaansa ketun näköistä suomenpystykorvaa, joka oli vienyt nuoren naisen sydämen mennessään samalla, kun leikki varastamallaan rukkasella silmät tuikkien.
Inka vapautti kultaisen Ennin pihattoon. Se käveli pitkin, reippain askelin heinäkasan luo vähän matkan päähän muista tammoista. Inka huomasi kevyesti hymyilevänsä harmoniselle näylle ruokailevista hevosista. Päivä alkoi vasta valjeta, ja nainen huomasi kaukana pihattoaitauksien toisella puolella harppovan ihmishahmon. Inka olisi nostanut käden tervehtiäkseen, mutta toinen oli kaukana eikä katsonut ympärilleen. Inka oli näkevinään tulijan olevan mies, mutta hän oli tähän mennessä tavannut vain itsensä kanssa yllättävän samanhenkisiä villapaitoihin verhoutuneita naisihmisiä tallilla - sikäli kun näki siellä ylipäätään ketään, sillä vakioporukkaa oli käynyt viime aikoina Aihkiassa melko vähän. Inka pakottautui kääntymään kohti autoa päivän aikataulu mielessään ja veti paksun piponsa ylemmäs pois silmiltä, jotta näkisi ajaa lumisilla teillä. Kotimatkalla hän suunnitteli, minkä värisen pilkkihaalarin tilaisi itselleen joululahjaksi. Mieli oli pitkästä aikaa kevyt. |
|
|
|
Post by Inka on Nov 26, 2021 21:28:47 GMT 2
Ennin sivulta löytyy nyt luonnekuvaus. Se sai myös tunnuksen PKK-hevoskantaan: #PKK4475.
|
|
|
|
Post by Inka on Dec 1, 2021 15:10:04 GMT 2
Sen jälkeen, kun Inka oli ensimmäistä kertaa läpiratsastanut Ennin kokonaan, oli siirrytty ulos kentälle jatkamaan harjoituksia. Enimmäkseen oli taluteltu pihapiirissä ja juoksenneltu rinta rinnan kentällä silloin, kun siellä ei ollut muita. Inka oli myös ratsastanut kentällä aina välillä, mutta tavoitteellinen työskentely ratsain ei enää tuntunut samalla tavalla harrastuksen ainoalta tarkoitukselta kuin entisessä elämässä. Eräänä päivänä ratsukon uteliaisuus vei voiton, kun jälleen yksi iloinen seurue oli saapunut kasvot loistaen ja posket punaisina vaellusretkeltä. Inka sonnustautui toppapukuun ja veti pipon syvälle päähänsä sekä kypärän vielä siihen päälle tietäen näyttävänsä laihalta teinipojalta lyhyissä hiuksissaan - välittämättä siitä pätkääkään. Hän koristeli itsensä ja hevosensa heijastimilla ja mietti, ettei ollut käyttänyt siistiä villakangastakkiaan aikoihin. Missä hän kaupunkivaatteita olisi käyttänyt - kylällä ruokakaupassa käydessäänkö? Rekvisiitaksi luentovideolle oli tullut puettua siistimpiä neulepaitoja, mutta samat villahousut tai trikoot olivat aina ison paidan ja työpöydän alla piilossa, villasukkia unohtamatta.
Oli hämärää ja kylmää. Poskia pisteli paksusta pukeutumisesta huolimatta. Inka hivutti itsensä jakkaralta satulaan Ennin tarkkaillessa tuttuun tapaansa pää pystyssä ja otsatukka silmillä ympäröivää tallipihaa. Inka tunsi itsensä rukkasissaan ja toppavaatteissaan kömpelöksi kuin Michelin-ukko, mutta koki toisaalta olevansa turvassa kylmältä vaatekerroksien ja paksun kaulahuivin alla. - Mennään vaan, sanoi hän Ennille, joka teki työtä käskettyä. Se keinahteli liikkeelle korvat kääntyillen, ja Inka antoi tammansa kantaa hänet pitkin ohjin pois tallin pihasta. Hetkeksi pimeys nieli heidät tallin valojen jäädessä taakse. Inka napsautti kypäränsä päälle virittämäänsä otsalamppuun valon, ja heidän oma pieni seikkailunsa saattoi alkaa.
Oli hiljaista ja uskomattoman pimeää, mutta samalla niin kaunista. Lumi kimmelsi siellä, mihin otsalampun tai ohuen pilviseitin takaa kulkijoita katselevan kuun valo osui. Enni tarkkaili maaston muotoja, ja Inka antoi sille täydet ohjat selvittää, mihin kannatti astua. Välillä tamma pysähtyi haistelemaan maata - poron jälkiä kenties, tai sitten vaellusretkueen reitti oli kulkenut siitä hetki sitten. Enni kulki vireänä ja otti välillä ylämäissä muutaman juoksuaskeleen päästäkseen paremmin ylös. Inka antoi tamman luovia, ja Enni vei ihmisensä turvallisesti pimeyden halki. He luottivat.
Suruaika oli vaihtunut joulun odotukseen ja yhteisiin talvipuuhiin. Inka oli tehnyt havukranssin mökkinsä oveen ja koristellut punaisen torppansa jouluvaloin sekä lyhdyin. Myös tallia oli yhteisvoimin siistitty ja koristeltu havuilla jouluiseen ilmeeseen. Hevosetkin saivat osansa havuista ajanvietteeksi. Enni oli osoittautunut lempeäksi ja sovittelevaksi laumasieluksi, joka tuli kaikkien hevosten kanssa toimeen. Myös ihmisiä kohtaan se oli kiltti, pehmeä ja omalla tavallaan herkkä. Se peilasi ihmisten tunteita ja saattoi jännittyä liian reippaista otteista, mutta istui monella tapaa saumattomasti Lapin erämaan hitaaseen, unenomaiseen arkeen.
Oikaistiin kävelylenkin päätteeksi takaisin tallille syvenevien nietoksien läpi. Enni nosteli tarmokkaasti lumisia karvajalkojaan hangessa ja kuljetti emäntänsä uupumatta takaisin kotiin. Aihkia tuntui kodilta vähintään yhtä paljon kuin Inkan pieni punainen tupa, josta nainen oli alkanut pitää kovasti. Maailmassa oli harvoja sellaisia turvapaikkoja. Inka alkoi tuntea olonsa myös melko turvalliseksi tammansa pyöreässä selässä, vaikka se yhä toisinaan tuntui kiikkerältä kokoisekseen. Vaikka Enni saattoi vaikuttaa tuulispäältä, ei se koskaan tahallaan tehnyt mitään pahaa. Se ei ryöstänyt, vaikka mielellään lähti kilpaan toisen hevosen haastaessa vierellä, eikä Enni tuntunut väsyvän koskaan. Se ei heittänyt ratsastajaa selästään, vaikka välillä säpsähteli äkillisille äänille. Inka oli jo alkanut oppia istumaan pikkutamman lyhyissä pyrähdyksissä, joiden jälkeen se nopeasti toipui säikähdyksestään ja jatkoi matkaa tasaisena, mutta valppaana. Se oli vähän sellainen hötkylä, jolla tuntui usein olevan kiire eteenpäin, mutta kuitenkin pohjimmiltaan urhea ja luotettava, kun sitä alkoi tuntemaan.
Tallin pihassa alas satulasta laskeutuessaan Inka mietti, että voisi olla aika alkaa opetella Ennin kanssa maastoilua porukassa. Uusi vaelluksia varten hankittu lännensatula odotti käyttöönottoa. Toisaalta pihan ulkopuolella oli menty vasta käyntiä, ja Inkan vatsaa nipisti kun hän mietti, miten maastoilu kovemmassa vauhdissa mahtaisi luonnistua. Samalla teki mieli kovasti ottaa siitä selvää. Vaellustallilla maastoilutaidoista ei koskaan olisi haittaa. Inka silitti paksulla rukkasellaan tammansa kaulaa ja vei sen talliin riisuttavaksi varusteista. Inka suori hevosen karvat ja antoi sen kuivatella raidalliseen villavilttiin käärittynä hörppien laimeaa melassivettä sillä välin, kun nainen puhdisti huolellisesti varusteet ja asetteli ne kuivumaan. Vasta varustehuoneessa lumi suli varusteista muodostaen märkiä läikkiä tummansiniseen satulahuopaan. |
|
|
|
Post by Inka on Dec 12, 2021 23:57:09 GMT 2
Inka painoi kannettavan tietokoneensa kannen kiinni ja työnsi suuhunsa viimeisen sitkeän palan rieskasta, jonka viimeinen käyttöpäivä oli tänään tai huomenna – kuka näitä laski, kun lähikauppaa ei ollut ihan nurkan takana. Hän poimi mukaansa pienen lautasen ja tyhjän kahvikupin työpöydältä sekä tassutteli villasukissaan muutaman metrin päähän keittiöön laskemaan astiat tiskialtaaseen vannoen itselleen, että tiskaisi ne kyllä vielä myöhemmin tänään. Hän pyyhki hajamielisenä rieskan jättämää jauhoa sormistaan keittiöpyyhkeeseen, kun ruskeat silmät kohdistuivat pianoon ja katse terävöityi. Inka heitti ruudullisen keittiöpyyhkeen olalleen unohtaen mitä oli tekemässä, ja purjehti kohti soitinta. Hän istui pehmustetulle pianojakkaralle, asetteli itsensä huolellisesti ryhdikkääseen soittoasentoon ja antoi sormiensa astella pehmeästi koskettimien päällä. Nainen keinahteli hiljaa musiikin tahdissa huomaamattaan. Hänen edessään olevan nuottiviivaston yllä luki ”Adagio Sostenuto – Moonlight Sonata”, mutta Inka sulki silmänsä, sillä tämän hänen kätensä muistivat ulkoa.
Vain yhden pianokappaleen aikana ulkona oli alkanut pyryttää suuria lumihiutaleita. Inka nousi soitettuaan aikansa, ja oli saman tien ponnahtaa jakkaran päälle seisomaan nähdessään hiiren vilistämässä keittiön kaapiston alle. Tällä kertaa hän ei erehtynyt näystä. Pieni siimahäntä oli puolen sekunnin ajan tuijottanut Inkaa suoraan silmiin ennen kuin pakeni koloonsa – tai ainakin hänestä tuntui siltä. Inka mietti paikalleen jähmettyneenä, että kotihiiri oli kyllä oikeasti aika pieni ja söpö eläin, eikä hän raaskinut myrkyttää tai loukuttaa tunkeilijaa. Mutta samalla hän oli huolissaan kuivakaappinsa kontaminoitumisesta. Hän mietti kauhulla jotakin arkiaamua, kun löytäisi kaurahiutalepakettinsa rikki jyrsittynä ja joutuisi käynnistämään päivänsä ilman aamiaista – sitä kauppaa kun ei ollut ihan lähellä, ja pyryttäneen yön jälkeisenä aamuna hän joutuisi kiinnittämään Toyotaansa sukset, jos haluaisi päästä sillä yhtään mihinkään ennen kuin aura-auto kävisi avaamassa väylän.
- Mun mökissä asuu hiiri, ilmoitti Inka tallille päästyään. - Kissa sinun on hankittava, tuumi Aile, joka oli kuullut Inkan jyrsijäepäilyistä ensimmäisen kerran jo paria päivää aiemmin. - Mitä on tapahtunut? kysyi lunta pipostaan pudisteleva Sara, joka juuri astui sisään varustehuoneeseen. - Mulla on hiiri. Siis mun mökissä. Tai sillä on pesä siellä jossain, selitti Inka. - Hyi olkoon! Hanki kissa. Tai koira, kyllä nekin hiiriä pyydystää. Pelkkä lemmikin hajukin pitää varmaan hiiret loitolla mökistä, Sara neuvoi. - Kyllä varmasti, vahvisti Saimi silittäen samalla Noki-koiransa pehmeää karvapäätä. Nainen istui vihreällä tuolilla, ja koira kökötti uskollisena emäntänsä vierellä. Inka jäi miettimään asiaa. Mistä ihmeestä hän saisi rottakoiran tähän hätään? Vieläpä sellaisen, joka pärjäisi Lapin erämaan talvessa?
Enni möllötti makuuhallissa otsatukka silmillä ja korvat hörössä. Inka kurkotti laidan yli rukkasellaan sen turpaa kohti, ja tamma tarkasteli hansikasta huolellisesti. Sitten se käänsi päänsä varustehuoneen suuntaan, katsoi hetken tärkeänä ja päästi sitten matalan, vaativan hirnahduksen. - Tullaan, tullaan, vastasi Eemil kantaen vaikuttavasti koottua tornia, joka oli rakennettu kivennäistä sisältävistä ruoka-astioista. Mies kuljetti tornin makuuhallin puolelle ja antoi Ennille päällimmäisen soikon, ennen kuin kultajouhi ehtisi ahdistella ruuantoimittajaa enempää. Jonoa alkoi kertyä makuuhallin ovelle, sillä muutkin olivat nyt huomanneet illallistarjoilun alkaneen. Inka kävi apukäsiksi sanomatta mitään, otti vain vateja kasasta ja kävi asettelemassa kunkin turvan eteen niitä vuorotellen Eemilin kanssa. - Ei sinun tarvitsisi, oli Inka kuulevinaan Eemilin mutisevan hiki päässä päivän töiden jäljiltä, mutta nainen ei voinut olla ihan varma, kuuliko omiaan. Enni nuoli jo pian tyhjää astian pohjaa ja alkoi sitten kuopia vaativasti lisää. Inka onki ruoka-astian turvaan ja Enni ryhtyi tarkastamaan emäntänsä taskuja. - Myöhemmin, tai joudun antamaan kaikille muillekin, kuiskasi Inka tammansa korvaan. Enni puhalsi lämmintä ilmaa naisen poskelle myöntymisen merkiksi, ja Inkaa nauratti. Hän auttoi Eemiliä keräämään loputkin astiat takaisin kasaan, ja mies lähti kuljettamaan niitä kohti pesupaikkaa huuhtelua varten. Lauma hajaantui takaisin ulos. Olaf ja Geralt ryhtyivät piehtaroimaan yhtä aikaa toistensa aikeista tietämättä oriaitauksen vastakkaisissa päissä. Louna pötkötti makuuhallissa pehmeiden olkien päällä ruokalevolla, ja Enni odotteli edelleen jälkiruokaansa. Inka raotti taskuaan, ja kas, myös uusin tulokas Elli saapui oviaukkoon kurkkimaan. Enni oli heti ottanut lauman uusimman jäsenen ystäväkseen, ja antoi sen nyt tulla viereensä osingoille. Inka tarjoili molemmille pienet palat porkkanaa ja silitteli tammoja hetken. Hän oli ajatellut viilata Ennin kavioista kantoja matalammaksi tänään, mutta kaipa se saattoi odottaa huomiseen, sillä Aihkiassa olivat iltatoimet jo hyvässä vauhdissa. - Vika sammuttaa valot, huudahti Helga iloisesti heilauttaen kättään, kun lähti ovesta ulos kohti kotiaan. Siitä Inka tiesi, että alkoi olla jo myöhä, ja hetkeä myöhemmin hänkin luikki ulos samaan aikaan, kun viimeiset valot sisältä rakennuksista sammuivat. Ja niin saapui yö. |
|
|
|
Post by Inka on Dec 19, 2021 22:58:44 GMT 2
Oltiin Seppele cupissa mittelöimässä, ja lisään nämä tuotokset tänne Ennin muisteloihin. Äänimaljakokemuksia rustailen vähän myöhemmin kun ehdin. 
HeC
Jännitti. Perhana, kaksi päivää ihmisten ilmoilla oli jo harppaus mukavuusalueen ulkopuolelle – ja sitten piti vielä kilpaillakin. Mutta jos ei oltaisi ilmoittauduttu, kalvaisi edelleen huono omatunto siitä, että oli hankittu kelpo kenttäratsu, jolla sitten ei tehtykään muuta kun puskailtiin Lapin erämaan pimeydessä. Joten tässä sitä sitten oltiin: perjantaina kello 15 taluttamassa pörheää Enniä verryttelyaukiolle, jossa ei ollut muita, koska kaikki tolkun ihmiset menivät verkkaamaan sisälle maneesiin. Mutta kultainen pieni mammutt- eikun suomehevonen oli täydessä talvikarvassa ja tottunut pohjoisen talveen, eikä Inka halunnut hikoiluttaa sitä tuntia etukäteen yhtään enempää kuin oli tarpeen. Sitä saisi kuivatella muuten koko yön.
Oikeastaan olisi tehnyt mieli verrytellä rennolla maastolenkillä, mutta ei kehdattu lähteä vieraaseen paikkaan eksymään heti ensimmäisenä päivänä ennen rataa. Inka räpelsi itsensä hermostuneena satulaan, ja Enni lähti tömistelemään lupaa odottamatta treeniaukiota ympäri. Se oli huomannut jo aikaa sitten, että emäntää jännitti, eikä tamma itsekään ollut vieraillut näin kaukana kotoa sen jälkeen, kun oli muuttanut Enontekiölle. Inka puristi satulan etukaarta rystyset valkoisina. Jostakin syystä häntä paleli, vaikka oli tottunut paljon kylmempiin olosuhteisiin. Toisaalta, täällä ei kehdannut esiintyä toppapuvussa eikä pilkkihaalarissa, kun oli päivänvalo ja kaikki, joten kevyt kisavaatetus varmaan vaikutti asiaan. Inka pyyhki epätoivoisena vihertävää kuolatahraa valkoisesta housustaan reiden kohdalta, ja keräili sitten ohjia tiukemmalle. Enni veti päänsä ylös niska jäykkänä – ihan päin vastoin kuin aina kotona harjoitellessa, jolloin se oli niin helppo ja rento, vaikka laittaisi jauhosäkin selkään ratsastajan tilalle.
Verryttely alkoi lopulta tuottaa tulosta, ja keskittymisen myötä jännitys hälveni taustalle ainakin hetkeksi. Kello läheni neljää, ja ratsukko suuntasi maneesia kohti. Onneksi oli päivän ensimmäinen luokka, niin olisi se jännitys sitten pian alta pois. Inka kökötti pikkusuokkinsa satulassa jäykkänä kuin jääpuikko ja harkitsi vakavasti kisaamisen lopettamista kokonaan – ei ollut koskaan ennen jännittänyt tällä tavalla. Toisaalta oltiin myös ekaa kertaa Ennin kanssa yhdessä kilpailemassa, joten pieni rimakauhu oli varmaan ihan normaalia.
Maneesissahan on yleisöä – hui kauhistus. Ihmisiä oli enemmän, kuin Inka oli ajatellut, ja toisaalta samalla enemmän, kuin mitä hän näki viikon aikana yhteensä kotipuolessa. Nainen veti päättäväisesti kypärää syvemmälle päähänsä. Jos en näe täältä lipan alta mitään, ei varmaan jännitä niin paljoa, eikä meitä tunnista kukaan, hän ajatteli. Enni kuikuili muita hevosia kiinnostuneena. Sillä oli pää tarkkaavaisesti pystyssä. Inka yritti saada tammansa keskittymään olennaiseen, kunnes tuli heidän vuoronsa ratsastaa valkoisten aitojen sisäpuolelle. Voi kauhistus, nyt sitä mennään. Onneksi rata ei ole sentään kovin vaikea, ja vaikeammastakin on selvitty kumpainenkin tahollaan - silloin aikanaan, ennen kuin ryhdyttiin puskaratsukoksi.
Kun Helppo C oli ratsastettu läpi, humisi Inkalla päässä niin, ettei hän muistanut enää yhtään mitään kouluradan tapahtumista. Muistiko hän edes koko rataa oikein, ken tietää. Inka ratsasti suorinta tietä ulos ja lähintä hiekkatietä pitkin puiden suojiin. Pieni maastolenkki oli nyt ansaittu. Myös ratsu rentoutui sillä sekunnilla, kun oltiin kahdestaan luonnon helmassa. Helpotuksen tunne valtasi kaksikon vain hetkeksi, sillä huomenna olisi vielä yksi koetus edessä.
70 cm
Toinen kilpailupäivä alkoi ensimmäistä rauhallisemmissa tunnelmissa. Inkan vatsanpohjaa kyllä nipisteli ja kutitteli aina, kun hän muisti, että myöhemmin samana päivänä pitäisi loistaa esteradalla. Onneksi kisaviikonloppu oli korkattu jo eilen, ja nyt voisi sitten lähteä heti kotiin häpeämään, kun iltapäivän esteradasta olisi selvitty. Enni oli tietysti valvonut yöllä vieraassa paikassa ilman tuttua pihattolaumaansa, ja nuokkui nyt omistajansa harjattavana silmät ummessa. Inka yritti tällä kertaa olla tartuttamatta hermostuneisuuttaan hevoseensa, ja harjasi sitä kuin varoen herättämästä nukkuvaa villieläintä. Aikaa oli, koska Inka oli noussut aikaisin valmistautumaan, kun ei itsekään ollut saanut unta ilman mustaa pohjoisen kaamosta peittonaan – korvikkeeksi olisi tarvinnut vähintään unimaskin. Ennistä tuli ainakin ihan varteenotettavan näköinen, kun puunaamiselle oli rutkasti aikaa. Inka päätti tänään luottaa siihen, että tamma tiesi mitä teki – ratsastajan vastuulle jäi vain muistaa esterata ulkoa…
Oli ehditty verrytellä hyvin sileällä ulkona raikkaassa joulukuisessa säässä. Sisällä otettiin kaksi hyppyä nopeasti juuri ennen omaa vuoroa. Ainakaan harjoitushypyt eivät kolisseet alas. Hirveän vähän oltiin hypätty esteitä koko aikana sen jälkeen, kun Enni oli Inkalle tullut. Onneksi 70-senttisillä esteillä jäi varaa tehdä vähän virheitäkin, eikä yksi huono tie ehkä koituisi kohtaloksi. Enni oli taas vireä ja kimmoisa, ja pyöri malttamattomana lähtökuopissaan ennen kuin tuli ratsukon vuoro aloittaa suoritus. Inka tähtäsi katseellaan kohti tuomarin silmiä, sai luvan ja ehti vain vähän höllätä ohjista, kun Enni syöksähti eteenpäin. Sillä ei ollut selvästikään mitään käsitystä suunnasta, mutta ainakin jonkinlainen aikaennätys varmaan saataisiin aikaan. Inka roikkui kyydissä parhaansa mukaan ja yritti saada karvaisen tykinkuulansa kääntymään oikeissa kohdissa. Maneesin hiekka ryöpsähteli, eikä Inka osannut äänestä päätellä, tippuiko puomeja, kun tanner tömisi muutenkin.
Esteradassa on se hyvä puoli, että se on aina yllättävän nopeasti ohi. Inka taputti tammaansa helpottuneena. Ainakin pysyttiin pystyssä, vaikka tiukimmissa kurveissa siitä ei tuntunut olevan mitään takeita. Enni riensi puolijuoksua ulos radalta viimeisen esteen jälkeen – sillä jäisi kiireentuntu päälle pitkäksi aikaa tämän jälkeen.
Tulokset ovat jo tulleet ja mentiin sitten lopulta vahingossa voittamaan nämä molemmat luokat. Saatiin muistoksi myös hieno hepan herkkukori! |
|
|
|
Post by Inka on Dec 28, 2021 20:28:32 GMT 2
Äänimaljahoito
Lähtökohtaisesti Inka piti näitä energiajuttuja vähän hömppänä - jossakin meni raja, vaikka kengät ja kuolaimet olivatkin pitkälti osa taaksejäänyttä elämää. Oli kuitenkin lähdetty mukaan, kun kaikki muutkin, ja okei, myönnetään - homma kuulosti aika kiinnostavalta. Inkan ainoana tavoitteena oli viettää aikaa yhdessä hevosten ja talliporukan kanssa. Silti häntä vähän jännitti äänimaljahoidon alkaessa; tunnelma oli kieltämättä utelias.
Inka kuunteli ohjeet hiljaa ja päätti muutenkin lähinnä tarkkailla toimitusta kyselemättä sen enempää. Enni kömpi ihmettelemään äänimaljaa ja jäi sen viereen seisomaan tyynen oloisena. Inka mietti puoliksi tosissaan, mihin vaivaan Enni mahtoi hoitoa kaivata. Tammaa ei vaikuttanut viime aikoina vaivanneen mikään muu kuin ajoittainen turhan kova tilannenopeus ratsastaessa. Pään lähelle se ei ainakaan hoitoa huolinut, joten liekkö ainoa ongelma hevosella sisäsyntyinen hurjapäisyys, josta ei niin vaan helpolla pääsekään eroon.
Enni paistatteli hetken huomion keskipisteenä äänimaljan vierellä ja lähti sitten kömpimään rauhallisena sivummalle. Tunnelma oli kieltämättä seesteinen ja jotenkin levollinen. Ulkona paukkuvasta pakkasesta huolimatta ketään ei palellut, ja ilta kului nopeasti. Pimeä erämaa lisäsi illan mystiikan aivan uudelle tasolle, ja Inkalla olikin paljon mietittävää kotimatkalla. |
|
|
|
Post by Inka on Jan 2, 2022 17:08:35 GMT 2
Vuosi vaihtui. Joulun päivät Inka oli lusinut sukulaisilla Norjassa ja Enni lomaillut Aihkian pihatossa vapaana kuin villihevonen konsanaan. Eli siis syöden, nukkuen ja välillä paikkaa vaihtaen. Inka oli loman aikana saanut hankittua rottien kauhuksi mökkiään vartioimaan tupsuhäntäisen islanninlammaskoiranpennun, joka sai nimekseen Joiku (ja joka ei vielä todellisuudessa ymmärtänyt tuhoeläimistä mitään). Pentu oli jäänyt tyytyväisenä mökkiin porontaljan päälle tuhisemaan kahlattuaan hangessa aamu-ulkoilulla, kun Inka suuntasi tallille.
Inka kapusi ensimmäistä kertaa tauon jälkeen energiaa keränneen tammansa selkään. Enni pyöri ympyrää pihassa jakkaran ympärillä naisen kavutessa kyytiin. Sillä tuntui olevan metkut mielessä - oli kai ehtinyt punoa juoniaan pienen tauon aikana. Nainen käänsi päättäväisenä tammansa pois pihasta ajatuksenaan ratsastaa kohtuullisen mittainen maastolenkki. Antaa hangen tehdä tehtävänsä tällekin villikolle, hän ajatteli.
Vaikka kuinka kovasti yrittäisi ajoittaa ratsastuksensa siihen hetkeen, kun päivänvalolle saattaisi olla edes pieni mahdollisuus, oli otsalamppu tälläkin kertaa tarpeen. Ratsastettuaan puoli tuntia kaksin ratsunsa kanssa syvemmälle erämaahan sammutti Inka lamppunsa ja katsahti taivaalle. Pilvipeite oli väistymässä, ja tähdethän sieltä jo kurkkivat. Enni seisoi kuuliaisena paikallaan - poluille kertynyt paksu lumi oli jo taltuttanut sen suhteellisen normaalille vireystasolle. Inka ei ollut vielä montaa revontulinäytöstä nähnyt Lapissa asuessaan, eikä niistä yksikään ollut sellainen kunnollinen kuin postikorttien kuvissa, mutta nyt alkoi taivas sylkeä vihreää tulta näkökentän täydeltä. Luminen maakin hehkui heijastaen vihreää taianomaista valoa. Inka töllötti suu auki hevosensa selässä näkyä. Näpit olisivat jäätyneet, jos nyt olisi kaivanut puhelinta tummansinisen haalarin taskusta kuvan ottamista varten. Piti vain ihmetellä omin silmin valtavaa valoilmiötä, joka täytti pimeän tyhjyyden samaan aikaan mystisenä ja ylitsevuotavana. Vihreä tuli poltti hitaasti taivaan mustaksi ja katosi sitten. Pimeys palasi erämaahan. Inkasta paluu kotiin Enontekiölle tuntui hyvältä - viimeistään nyt hän oli siitä aivan varma. Vaikka hän oli empinyt ja pelännyt yksinäisyyttä lähtiessään sukulaistensa luota joulun jälkeen, osoittautui paluu nopeasti kaiken arvoiseksi. - Tänne me kuulumme, sanoi hän hevoselleen. Enni käänteli korviaan yrittäen tulkita sanomaa. Joko sai lähteä liikkeelle?
Otettiin parit reippaammat ravipätkät kotimatkalla. Inka ei voinut olla yrittämättä myös vähän koota ravia välillä ajatuksenaan pysyä joskus jonossa tölttäävien islantilaisten seassa oikeassa rytmissä. Inka muisti avoimen paikan, joka oli paksun lumen peitossa ja muistutti peltoa, jollaisilla etelässä laukkailtiin maastolenkeillä. Lumen läpi oli mahdotonta sanoa, mikä niityn tapainen alue tarkalleen oli kyseessä, mutta Inka ohjasi ratsunsa tuon tasaisen, loivasti ylämäkeen suuntaavan avomaan halki. Lumi pöllysi ja Enni laukkasi. Inka ehti etäisesti rekisteröidä laukkaavansa ensimmäistä kertaa yksin hämärtyvässä erämaassa tammallaan.
Loppumatka käveltiin. Aihkian pihaan palatessaan Inka silitti Ennin kaulaa ja liukui alas satulasta. Pihattoväki hörähteli retkeltään palaavalle kaksikolle. Kylläpä jalat tuntuivat jäykiltä ja varpaat kohmeisilta. Kopisteltiin lumet jaloista ja siirryttiin sisälle. Inka purki varusteet tammalta; juotti ja kuivatteli. Kahvin tuoksu leijaili naisen nenään varustehuoneen suunnalta. Kun tuli aika vapauttaa Enni heinien kimppuun muun lauman joukkoon, Inka keräili ripeästi varusteet paikoilleen ja seurasi kahvin aromia. Hän istui Elsiä vastapäätä vihreälle puutuolille: aika vaihtaa kuulumiset. Oli hyvä olla taas kotona. |
|
|
|
Enni
May 20, 2022 9:59:49 GMT 2
Post by Inka on May 20, 2022 9:59:49 GMT 2
Kevätkuulumisia ja kesäsuunnitelmia 20.5.22
Enni asetteli etusensa huolellisesti ja katsoi keskittyneenä jalkojaan nostaessaan ne 70-senttisen pystyesteen yli. Sen ilme oli tyyni, mutta tarkkaavainen. Kevät siinä ympärillä oli jo pitkällä, ja kentällä sieti hypellä. Märkää oli vielä paikoin, mutta se ei suomitamman menoa häirinnyt - asuihan se sääolosuhteiden ympäröimänä pihatossa yötä päivää. Inka mietti, toisiko tuleva kesä tullessaan kilpailureissuja. Hän hymyili vinosti itsekseen ironiselle ajatukselle siitä, miten mainio ja varma Enni osasi olla kotioloissa, mutta muuttui pallosalamaksi vieraan tallin esteradalla. Nainen tipautti tammansa raviin ja antoi sen tehdä loppuhölkkänsä kaula pitkänä. Ennin turpa viisti märän tuoksuista maata, kun se harppoi liinaharja heilahdellen ja kulutti kenttää ympäröivää uraa yhä syvemmäksi.
Ratsastaessaan ulos kentältä Inka silmäili pihaa, joka tuntui tyhjältä Eemilin palattua etelään. Niinkin hiljainen hahmo saattoi jättää yllättävän suuren aukon pienen pihattotallin elämään. Kokoonpano oli hiukan vaihtunut kevään aikana, sillä tilalle oli tullut uusiakin kasvoja. Enni oli saanut suomenhevostamma Sillistä itselleen uuden ystävän, ja Inkasta oli mukavaa katsella, kun keskenään samaa kieltä kommunikoivat suokit paistattelivat iltapäivisin vierekkäin auringossa odottelemassa talvikarvan irtoamista.
Inka kumartui silittämään Ennin kaulaa harjan alapuolelta ja käänsi voikon pohkeellaan pienelle kituvien kanervien reunustamalle polulle, joka katosi metsikön taakse palatakseen sitten pian takaisin pihaan. Enni sai päättää loppukäyntiensä tahdin ja katsella puunrunkojen väleistä aukeavaa maisemaa. Ennen pihaan palaamista se nyhti kuolaimettomaan suuhunsa lehtipuun oksan, jossa hiirenkorvat alkoivat vasta heräillä. Nopeasti tamma kuitenkin huomasi, ettei tästä mitään kovin maukasta vielä saanut irti, ja unohti löytönsä matkan varrelle. Tamman leikkisä ja kokeileva omaehtoisuus oli päässyt uudella tavalla esiin vapaan pihattoelämän myötä.
Kun satulasta oli jalkauduttu, heitti Inka ohjat aidantoloppaan ja riisui sekä satulan että etujalkojen suojat siinä pihalla. Hän harjasi kuraroiskeet Ennin mahakarvoista ja raaputteli helposti irtoilevaa talviturkkia, jonka alta paljastui astetta solakampi kesäversio Ennistä. Vaaleat karvatukot leijailivat tuulen mukana pihapuun pikkuasukkien patjantäytteeksi. Aurinko valaisi pihasta niin monta kolkkaa kuin pystyi ja teki parhaansa sulattaakseen viimeisiä hiekan kuorruttamia lumikasoja varjopaikoista. Mennyt tuntui kaukaiselta ja elämä oli nyt täällä verkasrytmisenä, mutta kaikki aistit täyttävänä.
Joiku pisti päänsä esiin tallirakennuksen ovesta. Sillä oli viekas ilme kettumaisella naamallaan - ollut varmaan hiirijahdissa, kun kuuli emännän lähestyvän ratsuineen. Hiirionni oli pennulla vielä hiukan heikonlaista, mutta oli se kehittynyt, ja sentään se kiinnostui jyrsijäjahdista. Kippurahäntä katosi tallin hämäriin jatkamaan touhujaan kuraisine varpaanväleineen, kun Inka vapautti hevosensa pihattoaitaukseen. Enni otti muutaman lyhyen juoksuaskeleen laumatoveriensa luokse. Hevosilla oli kevättä rinnassa, ja ne liikuskelivat päivisin enenevissä määrin. Olipa nuorimpien osalta erinäisiä kevätjuhlaliikkeitäkin nähty, vaikka yleensä pihattolauman elo olikin melko harmonista.
Yliopiston kesätauko eli opettajien kesäloma kolkutteli jo ovella. Loppukiri enää, ja viimeisetkin arvioinnit olisivat pulkassa. Inka oli suunnitellut viettävänsä kesän aktiivisesti tallilla touhuillen ja maastossa vaellellen, mutta kisasuunnitelmat olivat vielä auki. Viime kerrasta oli jo toivuttu niin, että Ennin peseminen ja letittäminen uutta koitosta varten alkoi jälleen tuntua houkuttelevalta ajatukselta. Joka tapauksessa Enni ehtisi kesälomaillakin, sillä Inkalla oli suunnitelmissa myös kulttuurimatka Norjaan, jossa voisi baletin ja musiikin ihailun lisäksi käydä myös sukuloimassa.
Inka ei ollut vielä koskaan ollut mukana pidemmällä vaelluksella, ja ilmojen lämmetessä yön ylittävä vaellus kutkutteli mielessä koko ajan enemmän. Yksin Inka ei uskaltaisi lähteä niin pitkälle reissulle, ja hän olikin kautta rantain tiedustellut, olisiko sellaisia luvassa. Jos ei talliporukasta saataisi retkuetta kasaan, voisi hän aina lähteä ratsuineen asiakkaana jonkun vierailevan ryhmän mukana retkelle.
|
|
