|
|
Post by Aile Aikia on Sept 14, 2020 9:27:34 GMT 2
Yleinen tallikirja, jonne voi kirjoittaa kuka vain, esimerkiksi irtotunneilla kävijät tai satunnaiset vierailijat. Myös tallivuoroista voi kirjoittaa tänne.
|
|
|
|
Post by Saimi Karhu on Oct 9, 2020 12:07:49 GMT 2
Perjantai 9.10.2020
Olikohan tämä kaikki unta? Saimi seisoi Aihkian tilan pihassa silmiään räpytellen. Päivä oli viileä ja pilvinen, vaikka aurinko välillä väläyttelikin valoisaa hymyä pilvimassan välistä. Vatsanpohjassa siipiään räpytteli perhosten armeija.
Noki-koira ei ollut yhtä häkeltynyt kuin omistajansa; musta uros katsahti Saimiin ja kun nainen heilautti kättään merkiksi luvasta, lähti se nuuskimaan tallipihaa häntä kippuralla.
“Huomenta!” Punahiuksinen nainen harppoi Saimia kohti ja ojensi kätensä riuskaan kättelyyn. “Ja tervetuloa.”
“Kiitos kiitos”, Saimi vastasi ja suli leveään hymyyn. Tässä oli hänen pomonsa, vähäsanainen mutta hyväntahtoinen Aile. Aile ja Saimi olivat olleet yhteyksissä kuukausikaupalla ja olihan Saimi käynyt jo tilalla tutustumassa ennenkuin työtarjous oli lyöty lukkoon. Hän muisti jo hevoset, pihattoelämässä karaistuneet vuonikset ja issikat, ja oli osannut melkein ajaakin tallille uudesta kodistaan ilman GPSn ohjausta. Niinpä ei tuntunut siltä, että hän olisi hypännyt kokonaan tuntemattomaan, mutta silti jännitti: nyt oltiin tekemässä unelmasta totta.
“Miepä voin näyttää nämä tilukset uudemman kerran...” Aile totesi ja lähti pyörittämään Saimia ympäri miljöötä.
Ruskan värejä leiskuva tallipiha oli kuin jokaisen vaellusratsastajan päiväunista. Pienet, suloiset hevoset käyskentelivät suurissa tarhoissaa ja, yksi niistä (jonka Saimi tunnisti hauskanväriseksi Taikaksi) tuli aidan luokse tervehtimään Ailea ja Saimia.
Aile kävi järjestelmällisesti läpi tallin asioita, vaikka niistä oli tietenkin puhuttu monet kerrat. Hän esitteli maneesin ja kentän, selvitti hevosten ruokinnat ja liikutukset ja muut päivittäiset askareet.
“Töitä täällä riittää”, Aile loi Saimiin pohdiskelevan katseen.
“Ja se sopii minulle.” Saimi antoi katseensa levätä maisemassa. Kapeassa pihattorakennuksessa, Ailen suloisessa tuvassa, rantasaunassa ja aitassa. Pehmeästi soljuvassa joessa ja kirkkaissa väreissä helottavissa tunturikoivuissa. Hermostuneisuuden sijaan Saimin sydän alkoi täyttyä pohjattomalla rauhalla ja onnella: hän oli saapunut kotiin.
Pihattotallin nurkalta Saimi ja Aile näkivät, kuinka auto kurvasi Ailen talon pihaan.
“Siinä tulee siun kolleega, Sara”, Aile hymähti. “Voitaisiin käydä heittämässä parin tunnin maastoreissu... niin opitte tekin tiet ja polut.”
Saimi nyökkäsi hymyillen.
Sara tervehti Saimia leveällä hymyllä, ja osoittautui varsinaiseksi auringoksi: hän höpötteli hyväntuulisesti ja kertoili ummet ja lammet Lappiin muutostaan ja omasta hevosestaan, Hjalli-varsasta. Saimista tuntui heti siltä, että he tulisivat toimeen ongelmitta. Iloinen papupata-Sara olisi mukavaa seuraa arjessa.
Kolmikko satuloi Fjellan (Saimi), Ruskan (Aile) ja Taikan (Sara). Hevoset puhisivat innoissaan, kun kolmikko lähti kohti tuntureita, Ruskan ja Ailen johtaessa jonoa. Saimi oli pakahtua. Tästä alkaisi hänen uusi elämänsä, se, mistä hän oli haaveillut pikkutytöstä asti. Täällä hän viettäisi päivänsä, armottomassa mutta niin riipivän kauniissa pohjoisen luonnossa. Saimi upotti sormensa Fjellan pystyharjaan ja hengitti syvään. Kiitos maailmankaikkeudelle, hän mietti, kiitos, että minulle suotiin tämä.
|
|
|
|
Post by Saimi Karhu on Oct 26, 2020 1:08:55 GMT 2
Sunnuntai 25.10.2020
Tänään oli oikeastaan Saimin vapaapäivä. Hän oli herännyt aikaisin aamulla, kun hämärä vielä syleili Hetan kylää, ja käyttänyt Noki-koiransa pitkällä vaelluksella, ja oli nyt matkalla kohti tallia.
Noki rakasti uutta kotiaan. Alakerran Rauha-mummo, jonka omakotitalon yläkertaa Saimi vuokrasi, oli rakastunut koiraan ja osti sille jatkuvasti herkkuja S-marketin lemmikkihyllyltä (niin, että Saimi oli joutunut vähän toppuuttelemaan Rauhaa). Kotia ympäröi iso pihamaa, jossa Noki sai vahtia miljöötä vapaana, se kun ei karkaillut. Ja lenkkeilyreittejä riitti loputtomasti.
Niin, Noki oli varsin tyytyväinen uuteen kotiseutuunsa. Ja niin oli muuten sen omistajakin! Saimi oli kotiutumassa Enontekiölle hyvää vauhtia. Hetan kylä oli piskuinen ja sen asukkaat iäkkäämpiä, niinpä kovin eläväistä kotipaikkaa siitä ei saisi. Mutta rauhallinen ja luonnonläheinen elo sopi Saimille loistavasti.
Saimin elämän keskiössä oli tietysti Aihkian talli, jonne hän nytkin oli saapumassa. Työpaikka oli toden totta kaikkien Saimin unelmien täyttymys. Hän oli kyllä pitänyt työstään ratsastuskoulussa Keski-Suomessa, mutta ison ratsastuskoulun arki oli Saimille puuduttavaa. Hän oli tuntiopettamisen lisäksi valmentanut kisaavia ratsukoita, joten haasteita riitti, mutta oli kaivannut maanläheisempää, hevoslähtöisempää työilmapiiriä.
Ja juuri sen hän oli löytänyt Aihkiasta. Saran ja Ailen kanssa työskentely oli mukavaa. Aile oli tyyntä ja hiljaista seuraa; hänen kanssaan hiljaisuus oli miellyttävää, ja molemmat uppoutuivat omiin ajatuksiinsa. Saran kanssa taas riitti höpöteltävää. Porukassa oli mukana useina iltoina myös Helga, Lounan omistaja.
Helga oli pyytänyt Saraa ja Saimia maastoiluseuraksi pilvisenä ja viileänä sunnuntaina. Sara oli kieltäytynyt kutsusta kauniisti, sillä hän puuhailisi Hjalli-varsansa kanssa. Saimi oli lupautunut mukaan, kun oli saanut Ailelta luvan lainata Nottea. Pieni, iloinen tamma oli hänen salainen suosikkinsa.
“Huomenta!” hyväntuulinen Helga huikkasi, hän oli jo pihattorakennuksessa harjailemassa kaunista Lounaansa. Tamma oli niin sievä ja Helga oikein henki onnellisuutta hevostaan sukiessaan.
“Huomenta huomenta”, Saimi hymyili. “En kai mä oo myöhässä?”
“Et tietenkään. Kunhan tulin aikaisemmin tätä höppänää paijaamaan”, Helga vakuutteli rennosti.
Notte lähti Saimin mukaan tarhasta ongelmitta ja kuten tavallista nautti saamastaan huomiosta. Se oli niin herttainen ja kiltti, ja samaan aikaan rakastettava hössöttäjä. Saimi nautti uteliaan ja eloisan issikan kanssa puuhailusta. Se ei ollut yhtä elämäänsä turtunut kuin monet Saimille aiemmin tutut ratsastuskouluhevoset, vaan oli kovasti mukana kaikessa ympärillään tapahtuvassa.
Ennen pitkää Saimi ja Helga istuivatkin tammojensa satuloissa ja suuntasivat jo melko tutuiksi tulleille maastopoluille. Louna sai kulkea Noten edellä; Notte kun oli jotenkin hämmästynyt ja sätky, jos joutui letkan ensimmäiseksi.
Ensilumi oli jo peittänyt pohjoisen hellään huomaansa, ja tunturit olivat hempeän valkoisia. Lunta ehtisi sataa vielä paljon, sen Saimi tiesi, mutta hän nautti jo näistä maisemista. Talvesta tulisi eksoottinen kokemus.
Matka jatkui reippaassa töltissä, ja Saimi nautti poskiaan nipistelevästä raikkaasta ilmasta. Mikä ihana sunnuntai!
|
|
|
|
Post by Ráhkel Gaupp on Nov 4, 2020 16:16:50 GMT 2
perjantai 6.11.2020 Testing, testing, 1-2-3Vallitseva maailmantilanne oli muuttanut kaiken. Viimeiset puoli vuotta olin rukoillut mielessäni rajojen avautuvan. Olin odottanut pitkään ja kärsivällisyyteni odottamisen suhteen oli nyt tullut tiensä päähän. Olin tuskastuessani myös kironnut koko Ruotsin alimpaan helkuttiin vannoen, että en enää jalallanikaan astuisi sille maaperälle. Rahojani he eivät ainakaan enää saisi. Näin pitkästä odottelusta olisi sen sijaan pitänyt maksaa asiakkaille jotka jäivät ilman palvelua, jotta heidän ärtymyksensä olisi lepytelty. Se olisi kuitenkin vain toiveajattelua.
Oikeasti tiesin palaavani Ruotsin puolella sijainneeseen Kares Ridcenteriin heti kun tilaisuus tulisi.
Kolmekymmentä vuotta yhdellä ja samalla tallilla oli juurruttanut minut tuttuun ja turvalliseen. Hyvää en vaihtaisi, paitsi pakon edestä. Nyt se pakko oli. Vai että Suomen puolelta pitäisi etsiä yhtä tasokasta paikkaa. Unen näitte! Kyllä minä aitona lappalaisena tiesin, että Suomen puolella oli ainoastaan turistiratsastuksia ja issikkavaelluksia!
Tunnin ajomatkan päässä Näkkälässä oli avattu tänä syksynä uusi talli. Vaellustalli-titteli ei saanut minua innostumaan. Taas näitä issikkavaelluksia possujunassa. Halusin ratsastaa verenmaku suussa laukanvaihtoja ja piruetteja. Askellajiratsastustakin olin kouluratsastuksen ohella alkanut harjoittaa, ja sitä näköjään pääsisi tällä upouudella tallilla harrastamaan. No juu, olihan näillä näköjään perinteisiä ratsastustuntejakin eikä pelkkiä possujunia metsissä.
Ensimmäisen ratsastustunnin jälkeen Aihkian vaellustallilla en kuitenkaan ollut vielä vakuuttunut.
Turhautti maksaa ponikokoisilla karvamammuteilla ratsastamisesta. Minut oli kammettu näin pienen ratsun selkään viimeeksi silloin, kun en ollut vielä ensimmäistä ryppyänikään nähnyt. Opettaja olisi myös saanut olla tiukempi, tässä lajissa liialla kiltteydellä ei päässyt mihinkään. En myöskään ole varma, osaisiko hän opettaa minua taidoissani enää pidemmälle. Pitäisikö häntä tentata vähän?
Ja ne muut tantat tunnilla. Jumankekka sitä hölötyksen määrää. Liian positiivisia.
Vaihtoehdot olivat silti vähissä. Joko odottaisin maailmanloppuun Kares Ridcenteriin takaisin pääsyä ja olisin ratsastamatta koko odotusajan, tai yrittäisin pitää yllä jonkilaista ratsastustaitoa Aihkiassa.
Kai se olisi kuitenkin parempi kuin ei mitään. |
|
|
|
Post by Aile Aikia on Nov 9, 2020 23:47:19 GMT 2
MaanantaimietteitäMaanantai, vapaapäivä. Tai vapaapäivä ja vapaapäivä – ei toki ollut tunteja tai maastoja, eikä valkkojakaan, mutta tallityöt piti tehdä silti. Ja koska Olaf oli jo eilen saanut vapaapäivän maastoryhmän ollessa niin pieni, niin olin keksinyt viimein testata juoksutusapua maneesissa. Sitä kehuttiin ulkomailla kovasti, ainakin jotkut issikkatallit käyttivät sitä järestään. Täytyihän sitä kokeilla!
Helga ei ollut uskonut sen tehoon, mutta niin hän oli vain hävinnyt vedonlyönnin ja joutuisi kisoihin. Lähtisin kyllä mielelläni seuraksi, jos hän pyytää, pitkä matka etelään on erittäin pitkä yksin. Tai ehkä hän kysyisi Saimia tai Saraa. Kaikki olivat ihanan joustavia, ja vaikka teinkin alustavat vuorolistat, niin tarvittaessa niitä sai aina muokattua. Se oli hyvä puoli siinä, että työntekijöitä oli useampi. En voinut tarjota töitä joka viikko joka päivä, mutta vaelluskaudella tarjoaisin sitten töitä kellon ympäri viikoksi kerrallaan. Minä voisin ajella tarvittaessa reitin varrelle huoltopuuhissa, ja silti joku olisi tallilla ruokkimassa yksityiset hevoset. Loistavaa.
Olin onnellinen unelmani toteutumisesta. Talli oli mun koko elämä, ja sain viimein tehdä asiat omalla rennolla tavallani. Mua ei kuormittanut lainkaan ulkoilla koko päivä hevosten ja tallitöiden parissa – se oli parasta mitä tiesin! Ja paperihommat pyrin pitämään kevyinä. Pidin mä vähän someakin, mutta vain tallin osalta, omaa somea en kokenut tarvitsevani. Voin soittaa, jos on asiaa.
Helgan lähdettyä kotiin jäin Saimin kanssa tekemään iltatallia. Hän oli niin puhelias ja hymyileväinen persoona.
“Voit lähteä huomenna tunnin maastoon mukaan”, muistutin. “Siellä on yksi peruutuspaikka edelleen, enkä usko, että kukaan enää ilmoittautuu mukaan. Ei ole vielä turistisesonki”, hymyilin.
Oli myös ihanaa tarjota työntekijöille ja vakitallilaisille rento paikka harrastaa hevosia. Hevoset olivat sen verran kevyellä liikutuksella, ettei satunnainen maastolenkki ollut haitaksi, jos joku halusi kokeilla jotain tallin hevosta. Liikuntahan tekee vain hyvää, eikä täällä yksikään hevonen kyllästyisi uran kiertämiseen.
Oli silti kivaa, että osan aikaa vuodesta pääsin pitämään ratsastustunteja ja askellajivalmennuksia. Se haastoi omaa osaamistani, joka meinasi unohtua niinä vuosina, kun johdin ympäri vuoden pelkkiä vaelluksia ja maastoja. Pitäisikin lähteä jonain hiljaisena sesonkina jollekin isolle tallille valmentautumaan vaikka viikonlopuksi. Ehkä Rahkelin kanssa, sitten kun Ruotsiin taas pääsisi. Tai ehkä ei, nolaisin varmaan itseni meidän kaikkitietävän tätiasiakkaan silmien alla.
Lopulta iltatalli oli tehty ja Saimikin lähti kotia. Katsoin vielä hetken orien tarhailua. Saran Hjalli, Olaf ja Lumi söivät alhaalla tarhassa heiniään. Kirkas taivas ja kuunvalo saivat vaaleat hevoset hehkumaan, muuten en olisi niitä tässä kaamokseen hukkuvassa vuodenajassa erottanut ollenkaan.
Kohta kaamos alkaisi oikeasti. Toki kuu ja revontulet valaisivat meitä kerran pari viikossa, mutta muuten oli niin kovin pimeää. Viikonloppumaastot ajoitettiin tarkkaan valoisampaan aikaan päivästä, ja arkiset vauhtimaastot kuljettiin tuttuja polkuja. Ne oli kyllä hevosten lempipuuhaa – päästä nyt joukolla rallittelemaan hankeen! Lunta oli tosin vasta kymmenisen senttiä, mutta kyllä tästä taas talvi tulisi.
Pakkanen kiristyi kuulaan yön saapuessa. Suljin tallin ovet, loin viimeisen katseen tarhoihin – kaikki hyvin. Voisin lähteä lämmittämään tupaa ja keittämään iltavelliä, ennen kuin painuisin unten maille lämpimien vällyjen väliin.
Ainoa seikka, mikä unelmasta ei ollut vielä toteutunut, oli se, että yhä edelleen nukahdin yksin. Enkä tiennyt, kuinka unelman viimeisen palasen voisi löytää. Sitä en vain osannut.
|
|
|
|
Post by Ráhkel Gaupp on Nov 12, 2020 18:34:57 GMT 2
perjantai 13.11.2020 Onneton epäonnen päivä
Ensinnäkin, viimekertaisten hirvitysten - eli lännensatuloiden - kanssa oli todella vaikea tuupata vakavasti kouluratsastusta. Niitä halon kokoisia jalustimia ei todellakaan oltu tehty liikkumaan omalta pönköltä paikaltaan mihinkään. Yritä siinä sitten antaa pohjetta vähän taaemmas, kun joku kirraa vastaan kuin viimeistä päivää! Annoin tästä tyypilliseen tapaani asiallisen ja napakan palautteen ratsastuksenopettajalle tunnin jälkeen, sillä koin tunnin kuluneen enemmin omaan äheltämiseen kun yritin näitä reilu kuuskymppisiä lonkkiani asetella möhkösatulassa, kuin varsinaiseen tekemiseen. Palautteenanto selvästi kannatti, sillä tällä kertaa minulle tultiin erikseen ilmoittamaan sukiessani päivän ratsua, että voin valita kumman satulan laitan, lännen- vai yleissatulan. Sinänsä tyhmä kysymys. Ja siis tarkennuksena; yleissatulakin kävi vain siinä tilanteessa, mikäli aitoa koulusatulaa ei ollut tarjolla.
Toiseksi, en voi sietää samalla tunnillani käyvää Päiviä. Sen lisäksi, että hän pölötti jonnen joutavia aina kun ei vetänyt happea sisäänpäin, niin ettäs kehtasikin vielä yrittää neuvoa minua varustaessani hevosta tunnille. "Onkohan tuo satulavyö vähän turhan kireällä? Eikö pitäisi kiristellä sitä pikkuhiljaa vielä alkukäyntienkin jälkeen? Hevosparka tukehtuu kohta hapenpuutteeseen!" Hiiteen tuollaiset akat! Satulavyö vedettiin heti kättelyssä niin tiukalle kuin lähti ja kiristettiin vielä lopullisiin uomiinsa ennen selkäännousua, jotta satula ei todellakaan liikkuisi piiruakaan selässä ratsastuksen aikana. Minä olin tätä hommaa tehnyt jo ennen kuin Päivi oli edes syntynyt, joten sietäisi sulkea suunsa. Päivi ei edes ymmärtänyt poistua tilanteesta senkään jälkeen, kun ilmoitin hänelle kylmästi, että hän voisi puolestani keskittyä vaan omaan tekemiseensä.
Kolmanneksi (enkä todellakaan haluaisi sanoa tätä ääneen), tykkäsin jollain tasolla päivän ratsustani kaikesta vuonohevosvihastani huolimatta. Toki sirot ja sulavaliikkeiset puoliveriset olivat henkeen ja vereen oma juttuni josta en koskaan luopuisi, mutta jos vaihtoehtona oli joku tallin kirpunkokoisista issikoista tai muu pihaton ylipaksuista punkkareista, niin uskoin Olafin olleen ehdottomasti paras ratsuvalinta. Ainakin se oli eniten sporttimallia näistä ja yllättävän näppärä ratsastaa. Voisin mennä uudelleenkin.
|
|
|
|
Post by Ráhkel Gaupp on Jan 24, 2021 14:04:20 GMT 2
lauantai 23.1.2021 Askellajitunnilla
Siitä lähtien, kun olimme mieheni kanssa matkustaneet Islantiin kesällä 2016, olin innostunut kouluratsastuksen ohella myös askellajiratsastuksesta. Se toimi hauskana vaihteluna, etenkin kun en muista ratsastuslajeista välittänyt tuon taivaallistakaan (kuten esteet, phyi olkoon). Minun haparoituneilla luilla harrastettiin tasaisella maalla mahdollisimman pienellä loukkaantumisriskillä. Siksi pienet islanninhevoset ja tasainen töltti kiinnostivat. Se myös rentoutti mieltä, kun sitä treenatessa ei koskaan tullut verenmaku suuhun - kuten kouluratsastuksessa oli usein tavoitteena. Välillä jopa vähän hymyilytti antaessa töltin viedä.
Askellajiratsastuksessa ja kouluratsastuksessa oli myös paljon samaa. Molemmissa oli kokoamista, temponvaihteluja ja kehonhallintaa näin mainitakseni muutaman. Ei tästä ainakaan haittaa olisi.
Mietin, mistä tuo metsänmörrykkä mitään tiesi opettajan kehuessaan istuntaani. Hänen neljäntuulenhattunsa alta sojotti vuoroin punaisia hiuksia, vuoroin heinänkorsia. En ollut koskaan nähnyt hänen ratsastavan, ainoastaan silittelevän hevosiaan ja maneesin muovijakkaralla ohjeita kailottaen. Silkasta mielenkiinnosta haluaisin nähdä vielä senkin, kuinka Aile nousee hevosen selkään ja esittää nämä samat liikkeet itse.
Tunnilla ei ollut muita, olin varannut askellajitunnin varta vasten minulle itselleni. Käsittääkseni tallilla ei juuri pidetty tämän kaltaisia tunteja, mutta kyllähän yrittäjälle raha aina kelpasi. Tällä tunnilla keskityttiin vaikuttamaan hevosen tapaan liikkua ja käyttää kehoaan. Ratsukseni oli valikoitunut omistajansa lailla metsittynyt Taika-tamma, joka oli aivan liian laiska ja hidas makuuni.
Avotaivutukset ja väistöt menivät ongelmitta, mutta sulkutaivutus oli yhtä taistelua Taikan kanssa. Se oli kankea kuin rautakanki, enkä ihmettele miksi se laittoi niin hanakasti vastaan. Tottahan toki venyttely tuntui pahalta ollessaan oikein jumissa.
"Tehtävä on aivan liian vaikea tälle hevoselle", tokaisin opettajalle kun jotain sinnepäin sulkua saatiin lopulta aikaiseksi. Sen verran reilu minäkin olin, etten tahtonut kiusata hevosta tämän enempää.
Pääsin ratsastamaan tänään myös passin alkeita (sanasta tulee aina mieleen possupassi, jota nämä samat issikat juoksevat maastoreissuillaan). Se vasta olikin vauhdikas askellaji!
|
|
|
|
Post by Helga Nikunlassi on Nov 27, 2021 19:28:42 GMT 2
Muuttolintuja
la 27.11.2021
On vilinää, melskettä, helinää helskettä pienten tiukujenOn korvia, tassuja, pulleita massuja, häntiä vilistenJa tähtöset tuikkivat lyhtyinä kilpaa noin hangelle loistaenKun kaikki nyt juhlahan kulkunsa suuntaa arvannet kai sen Lauantaina Aihkia oli vilkkaimmillaan pitkiin, pitkiin aikoihin. Se tuntui hyvältä, ikään kuin pimeys olisi vihdoin raoittanut verhojaan päästäen kaivattua valoa tähän punahirsiseen talliin. Tänään pihamaa oikein kuhisi väkeä; Paun iloinen nauru raikasi hänen laskiessa Näkkävaaran rinnettä alas isänsä kanssa, kausityöntekijä Eemil liihotti karvaturkissaan Geraltin töltin tahtiin eessuntaassun ja Ailekin oli kömpinyt tuvastaan lumitöiden tekoon.
Ehdotin jo viime talvena Ailelle pienen lumiauran ostamista, mutta silloin ei ollut rahaa moiseen. Nyt kuitenkin kun katseli pihan vilskettä saatoin tuntea asioiden kääntyvän taas parempaan suuntaan.
Nostin varustehuoneen pienelle puupöydälle pussillisen hillomunkkeja ja termospullollisen kuumaa kaakaota. Siitä saisi jokainen ottaa ja pian ensimmäiset pullanhimoiset eksyivätkin paikalle. Jäimme rupattelemaan uusien aihkialaisten kanssa pitkäksi toviksi, kunnes aurinko ehti laskea mailleen ja aloimme odottamaan viimeisintä muuttolintua; Elli-vuonis oli saapumassa minä hetkenä hyvänsä!
|
|
|
|
Post by Ronja on Dec 24, 2021 12:10:50 GMT 2
Tallissa on seesteisen hiljaista, mutta kuivan heinän ja piparkakun makeat tuoksut tekevät tunnelmasta turvallisen ja kotoisan. Tänään siinä on kuitenkin lisäksi vielä jotain tavallistakin hartaampaa ja taianomaisempaa, vaikka sitä ei sanoin pystykään selittämään. Pihattojen hevoset ovat täydellisen tyyniä, kuin jäätyneen lammen peilikuva. Ruska ottaa lämpimästi vastaan rakkaudentäyteisen halauksen. Jopa Notte on kääriytynyt pieneksi, suloiseksi nyytiksi makuuhallin oljille, ja Geralt lepuuttaa päätään rauhallisena Lumin lautasilla. Taivaalta hitaasti leijuvat valkoiset hiutaleet laskeutuvat sulamattomina hevosten ylle, koristaen kunkin pörröisen turkin omannäköisekseen. Tunturissa taivaanranta hehkuu vielä valoisana, viemättä kuitenkaan oikeutta pihaton ja Ailen tuvan kattoräystäisiin ripustetuilta valoköynnöksiltä. Ketään ei näy, mutta savupiipusta kohoava savu paljastaa jonkun olevan kotona. Minun reppuni on itseleivottua piparipussia, joulukorttia ja punaista, lampaankarvalla pehmustettua riimua kevyempi, kun katoan lumipeitteisten kuusten katveeseen, jossa perheemme auto odottaa minua takaisin kotiin. Hyvää joulua! ❤ |
|
